Sentähden on kaikki moraalikin niin epämukavaa, niin typerää ja ikävää, että se on alkuaan lähtenyt ajattelemisesta. Frieda tädin kirjeitä en lue koskaan loppuun. Niiden moraalisuus ja pelottava pitkäpiimäisyys ärsyttävät minua. Isä kirjottaa nykyään enää harvoin. Siellä kotona on taas saatu tyttö (ensimäinen lapsi oli poika, joka oli syntynyt ennen minun tänne tuloani). Minä kai pian joudun unohduksiin. Se onkin paras. Minäkin tahdon unohtaa, että minulla on kerran ollut koti ja äiti, jopa isäkin. Minä olen kuin oksasta irtaantunut lehti, jota tuuli lennättelee, kunnes se viimein lokaan tallataan.
Mutta minä en suinkaan voi sanoa, että olisin elämään kyllästynyt. Hurja elämänilo, kiihkeä onnen ja nautinnon kaipuu panevat veren suonissani hehkumaan. Yhä uudestaan ja uudestaan esiintyy vastattavakseni kysymys, minkälaiseksi on tulevaisuuteni muodostuva.
Jos pysyn »kunniallisena» ja vaellan »kapeaa» tietä eteenpäin, saan olla varma siitä, että tämä tie päättyy kerran pieneen, hiljaiseen vanhanpiian kammioon à la Frieda täti. Ja kun sitten siellä istun ja muistelen kulunutta elämääni, mitä se on ollut? … Ei, semmoiseen minä en rupee. Minulla on paljon iloa itsestäni. Minä olen kaunis. Minusta on hauskaa peilin edessä seisoen heittää päältäni vaatekappale toisensa jälkeen ja nähdä siinä itseni lumivalkeana, suorana ja solakkana kuin kuusi metsässä, pitkät ja pehmeät hiukset valuen ympärilleni ikäänkuin musta silkkinen mantteli. Jos tartun niihin molemmin käsin ja levitän käteni, saan aivan kuin mustat siivet ja ajattelen silloin olevani valkea, mustasiipinen joutsen.
Konni on tullut taas kotiin. Hänellä oli paljon tuomisia minulle ja sanoi olevansa iloinen siitä, että minä huvittelen, ja ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, kunhan en vaan yrittäisi tunkeutua hänen alueelleen. Enhän nyt toki. Se olisi äärettömän halpamaista.
Konnin ja Kindermannin mielipiteet siitä, mitä minun nyt olisi tehtävä, ovat sangen erilaiset. Konnilla on viime aikoina ollut välistä alakuloisuuden puuskia.
Hän sanoo, että jos hän saisi takaisin eletyt vuotensa, hän järjestäisi elämänsä aivan toisella tavalla. Hän naisi nuoren miehen, vaikkapa vain pikku virkamiehen tai käsityöläisen. Semmoinen elämä se olisi kuitenkin jotain toista. Silloin tuntisi olevansa oikea ihminen ja voisi sellaisena esiintyä, nyt ei sitä tiedä onko kala vai lintu.
Miehet, jotka rahoillaan heikäläisiä elättävät, ovat pahempia kuin orjainomistajat, hän sanoo, he noiden muutamien kolikkojensa nojalla katsovat olevansa oikeutetut kohtelemaan heitä aivan kuin itse tahtovat. Rakkaudesta ei puhettakaan. Miehet eivät pidä heitä muuna kuin — — no niin —. Valitettavasti on vaikea ja miltei mahdoton enää kääntyä toiselle tielle, kun on tähän mukavaan elämään kerran tottunut.
Näin puhuu Konni. Rouva Kindermann taas koetti istuttaa minuun toista käsitystä näistä asioista. Hän sanoi herrojen tehneen minusta valituksia, että minä olin muka liian koketti. Nauroin kuullessani tuommoista hassutusta. Silloin hän oikein suuttui.
»Tietysti Te olette koketti, vieläpä pitkälle päässyt siinä taidossa, neiti Thymian», hän sanoi. »Niin, jos Teidän neitsyytenne olisi vielä koskematon ettekä mitään asioista tietäisi, silloin voisin olettaa Teissä olevan semmoisen painolastin toivottominta kunniallisuutta ja siveellisyyttä, että todellakin olisi parasta, jos naisitte jonkun postikirjurin, laittaisitte kuusi lasta maailmaan, keittäisitte ja paikkaisitte vaatteita ja lopuksi antaisitte pastorin pitää itsestänne liikuttavan ruumissaarnan: Tässä lasketaan hautaan uskollinen sopankeittäjä ja imettäjä. Mutta Te! Kaunis nainen, jolla on jo ollut romaaninsa, viisas ja sivistynyt, niinkuin Te olette, elämänhaluinen eikä lemmenasioissa enää ensikertalainen… Ei, ei, elkää sanoko mitään! Minä tunnen Teidät. Se on kyllä kaunista ja oikein, mutta Te liiottelette, kultaseni. Te ammutte yli maalin. Yhden kerran herrat kyllä suvaitsevat, että Te heitä ensin kiihotatte ja sitten jätätte siihen, ehkäpä vielä toisenkin kerran, mutta kolmatta kertaa eivät he enää yritäkkään… Maailmassa on niin paljon muitakin kauniita tyttöjä… Herra siunatkoon, samahan se minulle on, mutta minä säälin Teitä! Teidän sijassanne minä ottaisin, kun tarjotaan. Kerranhan ihminen vaan nuori on. Jäljestäpäin, kun olette vanha eikä kukaan Teistä enää huoli, saatte vielä katua tyhmyyttänne.»
»En minä tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen», minä sanoin, »mutta minä olen saanut liian paljon kärsiä. En uskalla olla enää kevytmielinen. Jos tulee mieleeni huonoja ajatuksia ja himoja, tarvitsen vaan muistella sitä hetkeä, jonka vietin sulun vieressä aikoen hukuttaa itseni, ja ne on voitettu.»