»Ahaa», sanoi hän ja vihelsi, »siinäkö sitä ollaan! Te pelkäätte. No, jollei muuta estettä ole, rakkaani, niin olkaa aivan rauhassa. Miksi Kindermann olisi lääketieteellisen kurssin suorittanut hieroja, jollei hän osaisi semmoisia pikku seikkoja kohdalleen korjata! Se on vaan yksi tempaus eikä tee edes niin kipeää kuin hampaan ottaminen. Ei, lapseni, siinä suhteessa saatte olla aivan huoleti. Luottakaa minuun vaan.»
»Niin mutta, rouva Kindermann sanoin surullisesti, »se ei ole ainoastaan se.»
»Ei kai», hän vastasi, »voinhan minä ymmärtää: Teissä on vielä joku määrä poroporvarimoraalia ja Te ette ole voinut vielä kokonaan omaksua sitä vapaata katsantotapaa, joka meidän piireissämme vallitsee. Te ette ole ylpeä, mutta kaikessa hiljaisuudessa kumminkin ajattelette olevanne parempi kuin joku »tuommoinen». Mutta se ei Teitä enää ollenkaan hyödytä, rakkaani. Teillä on lapsi, porvarillinen yhteiskunta on Teidät hylännyt. Tehkää mitä tahdotte, täysiarvoiseksi jäseneksi siihen ette enää pääse, ja jos mitenkuten pääsisittekin, eläisitte alinomaisessa tuskassa, peläten että jotkin seikat entisyydestänne voisivat tulla ilmi. Sentähden yhtykää ennen meihin, meidän seurassamme ei tarvitse ujostella, ja täällä voi jokainen tulla omalla uskollaan autuaaksi. Meillä ei kysytä: mistä tulette, kuka olette? … Me nautimme elämästä, teemme oikein, emmekä pelkää ketään, ja miettikää vielä kerta, ettekö voi tuota Glimm rukkaa vastedes paremmin kohdella. Oikein minua mies parka säälittää, hän näyttää niin alakuloiselta.»
Niin puhui rouva Kindermann ja usein olen hänen sanojaan ajatellut. Niissä on paljon perää. Että minä porvarillisille piireille olen kuollut, siitä sain Daubilaisten luona hyvinkin selviä todistuksia. Minun läheisyyteni saattoi turmella nuoria »viattomia» tyttöjä. Ei kukaan kunniallinen rouva tahdo enää olla »tämmöisen» kanssa tekemisissä. No, entä sitten? Mihin minä nyt ryhdyn? Siltä se näyttää, että nyt ei minulla ole muuta tehtävää kuin viettää siirtymistäni toiseen maailmaan.
Minulla on nyt kaikki selvillä. Minkä hengen lapsia rouva Kindermann on, sen olen jo aikoja sitten huomannut. Hän on itse »hieronut» niin kauan kuin se veteli, mutta nyt hän on liian vanha ja saa etsiä itselleen jonkin muun elinkeinon. Hän suunnittelee muuttoa Hamburgiin, jossa hän aikoo perustaa salongin. Hän sanoo itsellään olevan siellä paljon tuttavia, ja hannoverilaiset ystävät tulisivat sinne kahdesti kuukaudessa yhteistä iltaa viettämään. —
Lähes kahteen viikkoon en ole nyt käynyt missään. Glimm sanoo vievänsä minut ulos sitten vasta, kun olen tullut järkiini. Silloin hän lahjottaa minulle shifonieen ja hohtokivisormuksen.
Nyt en tiedä… Minussa on jotakin, joka panee vastaan. En tahtoisi olla sellainen, jota herrat halveksien kohtelevat. Glimm kyllä käyttäytyy aina hyvin kunnioittavasti minua kohtaan. Hän sanoo rakastavansa minua. Naimisiin menemästä estävät häntä periaatteensa, sanoo hän.
Menisin kyllä mielelläni taas jonakin iltana ulos, juomaan samppanjaa, pitämään lystiä ja karkottamaan kaikki liiat ajatukset. Nämä ajatukset ne istuvat kuin musta satapäinen hirviö rinnallani, silmät kiiluen ja hampaitaan hioen, ja iskevät kyntensä sieluuni.
Rakas kirjani — tahtoisin tietää — olenko — — minä olen hullu.
* * * * *