Minä en vastannut aluksi mitään. Silmieni eteen kuvastui jotain houkuttelevan kaunista, olin näkevinäni tulevaisuuden täynnä tyyntä rauhaa ja todellisuudeksi muuttuneena kaiken sen, mikä nyt on vaan harhanäköä. Olinhan minä tähän elämään niin kyllästynyt, — ja se oli ihana ajatus saada taas ruveta elämään rauhassa, uskollisen, hellän sielun huolenpidon alaisena, joka uskoi minuun kuin evankeliumiin. Mutta nämä tunteet olin pian voittanut ja kohta olin taas selvillä siitä, että silta minun entisen ja nykyisen elämäni väliltä on ainiaaksi hävitetty. Toinen ajatus nousi mieleeni: tehdä hyvätyö, sanoa Ludwigille kaikki ja sovittaa hänet jälleen pienen vaimonsa kanssa. Mistä minä sain rohkeuden tunnustukseni tekoon, en vieläkään käsitä, se kävi alussa hitaasti ja katkonaisesti, mutta vähitellen yhä varmemmin, kuivasti ja koruttomasti tuli kaikki kuuluviin koko elämäkertani semmoisena kuin se on ollut. Sanoin hänelle kaikki. Hän tuli ensin vaaleaksi kuin palttina, sitten viheriäksi ja keltaiseksi ja näytti olevan tukehtumaisillaan.

»Eihän tuo ole kaikki totta, Thymian», sanoi hän viimein, »se on vaan sinun mielikuvitustasi, se ei voi olla totta.»

»Totta se on sittenkin», sanoin minä. »Minä olen ollut jo monen miehen oma, kaikkien, jotka ovat minua halunneet ja joilla on ollut kylliksi pientä rahaa voidakseen ostaa minun lempeni…

Silloin hän hyppäsi ylös, tarttui minua käsivarteen semmoisella voimalla, jota en olisi luullut hänessä olevankaan, heitti minut menemään niin että kaaduin, ja alkoi raivota kuin mieletön huoneessa. Repäisi ikkunan auki, viskasi siitä kukat ulos, niin että pihalla leikkivät lapset rupesivat kovasti huutamaan, sieppasi kuvat seiniltä ja heitti minun päälleni, potki minua jaloillaan ja sylki minua kohden, purkaen suustaan katkonaisia lauseita: Ja tuota hylkiötä minä olen rakastanut! Tuommoisen lutkan tähden minä olen ajanut vaimoni pois kotoa — Kuin pyhimystä olen sitä palvellut — Ja se onkin narttu — yleinen — —. Minä istuin sohvassa ja annoin hänen raivota, sillä mitä hurjemmin hän elämöi, sitä rauhallisempi ja keveämpi tuli minun olla. Kyllähän minä tiedän, että minä yleisten siveyskäsitteiden ja yhteiskuntajärjestyksen kannalta katsoen olen tehnyt väärin ja olen useimpain ihmisten silmissä »langennut» olento, yhteiskunnan hylkäämä paaria. Mutta sen tiedän myös, että koko minun elämäni, kaikkien hairahdusteni taustana on syvä suru, ja jos Ludwig olisi todella minua rakastanut, sillä suurella, pyhällä, puhtaalla rakkaudella, johon hänen luulin kykenevän, jos hän olisi minua niin rakastanut, silloin hän olisi antanut suruni tähden minulle anteeksi ja unohtanut vikani. Silloin hän olisi nähnyt minussa onnettoman ja olisi kaikesta huolimatta minulle sylinsä ja sydämensä avannut. Ja silloin olisin minä ollut hänen omansa, — kokonaan, ruumiineni, sieluineni… Olisin ollut hänelle uskollinen viimeiseen hengenvetooni asti, olisin seurannut häntä maailman ääriin, nähnyt nälkää hänen kanssaan, mennyt kuolemaan hänen edestään… Mutta nyt — hänen raivonsa ja raa'at solvauksensa ilmaisivat minulle, että hänkin on vaan tavallinen keskinkertainen poroporvari, jonka lyhytnäköiset silmät eivät voi tunkeutua ulkonaisten vaikutusten läpi näkemään sisäisiä, vaikuttavia syitä.

Minun syyllisyyteni takaa kohoaa onnettomuuden majesteetti… Mutta hän näki ainoastaan synnin. —

Rouva Adler hyökkäsi sisään, uhkasi hakea poliisin ja vaati vahingonkorvausta, ja sanoi minunkin saavan mennä matkaani, jos vastakin saisin noin raivokkaita vieraita. Ludwig heitti kolme kultarahaa pöydälle ja tarttui hattuunsa. »Minä olen tänään menettänyt uskoni ihmisiin», huusi hän mennessään. »Silloin Te olette paljon voittanut», vastasin minä kylmästi.

Iltapäivällä menin Eimsbütteliin, jos mahdollista vielä kerran nähdäkseni lastani. Ilma oli purevan kylmä. Kostea kylmyys tunki läpi vaatteitteni ja pani minut vilusta värisemään. En juuri toivonutkaan saavani mitään nähdä, sillä ei ollut luultavaa, että lasta semmoisella ilmalla tuotaisiin ulos. Aioin jo kääntyä takaisin, mutta samassa Petersin ovi aukeni ja ulos astui tyttö taluttaen kädestä Erikaa. Se oli aivan kuin suuri parisilaisnukke valkeassa puvussaan, mustine kiharoineen. Seurasin heitä vähän matkaa ja huusin viimein lasta nimeltään. Se kääntyi katsomaan taakseen, tunsi nähtävästi minut ja rupesi haikeasti itkemään, ojentaen käsivarsiaan hoitajaansa kohti. Arvaan että he ovat lapsiparalle puhuneet minusta jotain pahaa, sillä se huomattavasti pelkäsi minua kovasti, ja hoitajatyttö, joka myöskin seurasi ohjeitaan, nosti lapsen syliinsä ja laittautui kiireimmän kautta pois. Minä annoin heidän mennä ja jatkoin matkaani. Käsitän nyt itsekkin olevan parasta, etten yritä enää koskaan tavata pikku Erikaani. Iltasella matkustin Berliniin.

* * * * *

Tuloni Berliniin ei tapahtunut erikoisen hyvillä enteillä. Minussa oli aikamoinen nuha ja yskä ja vähän kuumettakin. Yötä olin Bellevue hotellissa ja päivän tultua läksin Zimmerstrasselle etsimään rouva Beidatschia. Hän asuu toisessa kerrassa ja hänen nimikilpensä viereen oli kiinnitetty kolme nimikorttia (nyt niitä on minun korttini kanssa neljä): Heinrich Beidatsch, asianajaja; Sisarukset Blunck, ihon ja käsien hoitoa, hierontaa; Ella Ronach, tanssijatar. Minä soitin ja rouva Beidatsch tuli itse avaamaan. Paksu, lihava ihminen vaaleassa karttuunanutussa, kasvot veltot ja kellertävät, nenällä rillit, jotka tekivät hänet sangen hassun näköiseksi, ja kädet pitkät ja huomattavasti laihat muun ruumiin lihavuuteen verrattuna.

»Mitä Te haluatte?» hän kysyi. Minä sanoin terveiseni ja pääsin heti sisään. »Vai niin! Te tulette Pietschin Annan luota? Käykää edemmäksi, neiti, täällä on tosin vähän epäjärjestystä, mutta koetetaan tulla toimeen.» Hän vei minut keittiöön, jossa parhaillaan kaalikeitto kiehua porisi tulella, täyttäen huoneen suloisella tuoksullaan. Yhdellä seinällä oli korisohva, johon minut pantiin istumaan. »No, nyt kertokaa, mitä se Pietschin Anna oikeastaan hommaa.»