Minä kerroin. »Oho, kyllä se on mahtanut olla sitten paksua, sillä Anna on ollut koko ikänsä ovela veitikka. Hän osaa konstinsa…» sanoi hän, »me ollaan nimittäin koulukumppanuksia ja naapurusten lapsia.»
Ehdottomasti tulin tarkanneeksi rouvaa lähemmin ja tein vertailuja. Olisipa ollut mahdoton arvata häntä samanikäiseksi Kindermannin kanssa, joka hienoissa puvuissaan tekee varsin nuorekkaan, miltei ylhäisen vaikutuksen. Istuessamme siinä vastapäätä toisiamme kaalipadan höyryissä, huomasin kumppalini minua hyvin tarkasti katselevan ja näin myöskin, että hänen veltot kasvonsa saivat yhä ystävällisemmän ilmeen.
Puheltuamme siinä yhtä ja toista kysyin viimein, oliko hänellä ehkä joutilasta huonetta.
»Teillekö itsellenne?» hän kysyi. Minä myönsin. »Sittenpä Te tulettekin kuin kutsuttuna. Meidän paras huoneemme kadun puolella eri sisäänkäytävineen on juuri tullut tyhjäksi. Minulle ei ole tietysti samantekevää, kenen saan vuokralaiseksi. Meillä asuu vaan parempia naisia, jotka eivät ole tarkastuksen alaisia, minun tyttöni harjottavat kaikki jotain ammattia. Mitä työtä Te teette? Jotain Teidän täytyy ilmottaa. Osaatteko hoitaa käsiä taikka hieroa vai aiotteko pyrkiä teatteriin tai harjotella sairaanhoitoa?»
Ilmotin hänelle aikovani antaa opetusta kielissä. Sanoin osaavani hyvin ranskaa ja englantia ja samoin italiaa ja venättä.
»Erittäin hyvä», sanoi hän, »kieltenopettaja, se on sangen hienoa.
Pannaan sitten heti Teidän puolestanne ilmotus »Lokalanzeigeriin».
Minun poikani, asianajaja, saa sen kirjottaa.»
Halusin nyt nähdä tuota huonetta, ja hän lähti näyttämään tietä.
Ei se juuri miellyttävältä näyttänyt, ikkunaverhot olivat likaiset, matto rikkipoljettu ja hankautunut, huonekalujen punaiset nukkapäälliset vaalistuneet. Toisella sivuseinällä on sohva ja nurkassa sänky irtonaisen seinän suojaamana. Minun täytyy tunnustaa, että minua suorastaan hirvitti ajatella että pitäisi jäädä asumaan tämmöiseen paikkaan.
»Paljonko tästä pitäisi maksaa?» kysyin.
»Sata kahdeksankymmentä markkaa kaikkiaan.»