Luulin kuulleeni väärin. Sata kahdeksankymmentä markkaa — — silloinhan voin sanoa asuneeni K:n luona, jossa minulla oli todellakin hieno huone, miltei ilmaiseksi!
»Kuukaudessa?» kysyin.
»Tietysti, luulitteko että vuodessa?» sanoi rouva nauraen.
»Minusta se on kovin paljo», sanoin minä.
»Paljo? Älkäähän toki, neiti! Ette kai Te nyt puhu tosissanne? Päinvastoin. Se on hyvin vähä. Ajatelkaa mikä vaara meitä vuokraajia on aina uhkaamassa. Sen vähemmällä ei Teitä ota kukaan. Eihän noin hieno daami viitsi ruveta muutamasta markasta riitelemään.»
Rupesin tuumimaan. Hotelliin en voinut jäädä pitkäksi aikaa, ehkäpä oli edullista aluksi ottaa huone, vaikkapa yksinkertainenkin, jossa sai olla häiritsemättä. Sovittiin siis asiasta ja illemmalla tuotin tavarani sinne.
Minun oli niin vaikea olla, etten jaksanut mitään ajatella. Uunista tuli savua huoneeseen. Sänkyvaatteet haisivat kloorilta, ja koko yön kuulin ihmisiä tulevan ja menevän. Aamulla en päässyt sängystä ylös, minussa oli kuume ja pistoksia kyljessä. Rouva Beidatsch toi minulle aamiaisen mukana nähtäväksi käsikirjotuksen tuohon ilmotukseen. Se oli minusta sangen omituisen näköinen; se oli näet tämmöinen:
Neiti Thymian Gotteball antaa opetusta englannin, ranskan, venäjän ja italian kielissä.
Kysyin rouva Beidatschilta, miksi nuo kaksi ensimäistä sanaa oli pantu tuolla tavalla ikäänkuin otsakkeeksi.
»Niin, katsokaas neiti», sanoi hän, »siinäpä se on juuri niksi! Mitenkäs herrat voisivat muuten tietää? Saattaisi käydä muuten niin, että saisitte oppilaiksi pelkkiä pojannulikoita. Täällä Berlinissä on toki moni seikka toisin kuin maaseudulla, johon Hamburgkin vielä on luettava.»