Minä olin niin väsynyt ja kipeä, etten jaksanut edes vastata. Illalla täytyi hakea lääkäri, ja hän sanoi minussa olevan keuhkokuumeen.
Ensimäiset päivät makasin siinä mistään välittämättä, myöhemmin olin usein tuntikausia tiedottomana. Väliajoilla oli tilani kauhea. Kuume nousi neljäänkymmeneen asteeseen ja siitä ylikin. Tylsänä, puoleksi tiedottomana katselin niitä henkilöitä, jotka liikkuivat vuoteeni läheisyydessä. Siellä näkyi, paitsi rouva Beidatschia, kaksi tyttöä, toinen musta- ja toinen punatukkainen, molemmilla samanlainen puku, punainen pusero ja musta hame, ja vielä kolmas, pieni, hoikka, vaaleanverinen tyttö. Nuo kolme pitelivät minun tavaroitani aivan kuin omiaan, koettelivat minun hattujani ja nuttujani, tuntui siltä kuin olisivat jo jakaneet keskenään perujani. Onneksi oli matkakirstuistani kaksi lukossa, ja niissä olivat muun muassa koristeeni. Muutaman viikon kuluttua, kun olin tullut vähän paremmaksi, sain selville että nuo kolme tyttöä olivat minun asuintovereitani. Totuuden tunnustaakseni on minun muuten mainittava, että sisarukset Blunck — Molly ja Dolly — käyttäytyivät hyvin miellyttävästi ja osanottavaisesti minua kohtaan, toivat minulle usein kukkia ja hedelmiä ja olivat aina valmiita auttamaan. Tanssijatar — hän on Apolloteatterin köörissä — ei ole minua niin paljon miellyttänyt. Rivoja suustansa he ovat kaikki kolme, en eläissäni ole ennen kuullut semmoisia puheenparsia, joskin Kindermann, Konni ja heidän ystävänsä olivat jotenkin pitkälle päässeet siinä taidossa. Istuessaan minun huoneessani he kertoivat toisilleen seikkailujaan, ja sillä tavalla minä pääsin perille monesta seikasta minulle siihen saakka aivan uudessa ja tuntemattomassa maailmassa. Herra Jumala, kyllä tämä on sentään kamalaa! Ne herrat, joiden kanssa olen tähän asti seurustellut, olivat toki kavaljeereja, he eivät olleet raakoja eivätkä antaneet minun tuntea että… j.n.e. Mutta täällä, jossa kaikki lasketaan markoissa ja groscheneissa… kauheaa!
Parantumiseni kävi hyvin hitaasti. Välistä itkin yöt läpeensä. Kaikki elämän uskallus oli minusta kadonnut. Ympäristöni vaikutti minussa semmoisen tunteen kuin olisin arvossa alentunut, elämän saastaisimpaan soppeen viskattu, ja halusin kuolla pois koko kurjuudesta. Sitten alkoi terveyteni vähitellen palata ja kuolemankaipuu katosi. Ensi kerran noustessani sängystä kohtasi minut ikävä yllätys. Yksi matkakirstuistani, se jossa säilytin rahojani, oli avattu väärällä avaimella ja yhdeksänsataa markkaa, jotka Hamburgissa olin nostanut pankista, oli hävinnyt ja sitä paitsi briljanttisormus (ensimäinen lahjani Glimmiltä) sekä briljanttinen rintaneula. Minä nostin tietysti hälinän, mutta rouva B. rupesi huutamaan kuin riivattu ja kielsi minua yrittämästäkään usuttaa poliisia hänen niskaansa. Hän ei ollut muka mikään varas eikä pitänyt varkaita talossaan, hänen »kunniansa» oli ainoa pääoma, jonka hän omisti (herra armahtakoon, mahtaa se eukko parka olla sitten köyhä!) j.n.e. Varmaankin oli ne minulta jo hotellissa varastettu, sillä kirstuhan oli koko ajan ollut minun silmieni edessä j.n.e. Tytöt vannottivat minua myöskin, etten kääntäisi poliisin huomiota heihin, kun jo muutenkin saivat elää alituisessa pelossa ja tuskassa j.n.e. Mitä nyt oli tehtävä? Minä pidin suuni kiinni; en minä itsekään tahtoisi mielelläni joutua poliisien kanssa tekemisiin. Mutta katkeralta se tuntuu. Yhdeksänsataa markkaa! Miltei kaikki minun rahani. Kun olin suorittanut laskuni rouva B:lle, maksanut rohdot ja lääkärin, jäi jäljelle tasan neljä markkaa kaksikymmentä pfennigiä. Rouva B. neuvoi minua panttaamaan jotain talvivaatteistani, koska en tänä vuonna niitä kuitenkaan enää tarvitse. Sen teinkin. Hän vei itse panttilaitokseen minun sitsinuttuni» ja Ludwigilta saamani soopelipuuhkan ja toi niistä todellakin kolmesataa kolmekymmentä markkaa, mikä minua suuresti ilahutti. Kuka on varastanut rahani ja nuo molemmat koristeet, sitä en vieläkään tiedä. Voihan se olla lopultakin mahdollista, että ne on viety jo hotellissa. Tyttöjä minä en yhtään epäile, oikeastaan en rouva B:tä myöskään, pikemmin sitten hänen poikaansa, tuota niinkutsuttua asianajajaa. Se on perin vastenmielisen näköinen, ruma mies, jonka koko olento muistuttaa jotain iljettävää loiseläintä. Mutta ei hänkään ole tietääkseni ollut milloinkaan yksin minun huoneessani. No, poissa mikä poissa, eikä se suremalla takaisin tule.
Ensimäinen, joka otti huomioon minun ilmotukseni, oli muuan pojanroikale, jolla oli tuskin vielä korvantaustat kuivana. Hän kävi heti suoraan asiaan ja esiintyi niin raa'asti, että heitin hänet ovesta ulos. Silloin hän meni seuraavalle ovelle, Mollyn ja Dollyn luo, ja antoi hieroa itseänsä. He nauroivat minulle myöhemmin ja sanoivat minua aika tomppeliksi. Sen jälkeen tuli pari muuta kundia, joille olisin mieluimmin antanut potkun, mutta lopuksi… Nyt olen pannut »Tageblattiin» ja »Vossische Zeitungiin» toisen ilmotuksen, jolla toivon saavani todellisia oppilaita kielitunneilleni. Usein kaipaan kovasti työtä, jotain säännöllistä tointa, ja ennen kaikkea toverikseni sivistynyttä ihmistä, jonka kanssa voisi kunnollisesti puhella. Keskustelut päiden tyttöjen kanssa ovat suoraan sanoen hirvittäviä. Molly ja Dolly ovat syntyisin kunniallisista pikkuporvarisperheistä ja ovat ennen olleet puotityttöinä. Jonain päivänä he olivat oppineet tuntemaan erään rouvan, joka myöskin harjotti käsienhoitoa ja hierontaa, ja tämä oli kutsunut heitä käymään hänen luonansa (à la Anna Kindermann). Siitä se sitten meni askel askelelta eteenpäin, aivan samoin kuin minun oli käynyt. Viimein tuo eukko oli vietellyt heidät tekemään pieniä varkauksia puodissa, asia tuli ilmi ja Molly ja Dolly saivat kumpanenkin neljä kuukautta. Vapaiksi päästyään he päättivät vastakin pysyä yhdessä ja esiintyä aina sisaruksina. Kun he käyvät aina samoin puettuina, kutsutaan heitä tuttaviensa piirissä vaunupariksi. He ovat jo monasti tahtoneet minua mukaansa iltaisin, mutta ei minusta ole siihen. En ole vielä päässyt oikein entisiin voimiini. Eläintarhassa käyn usein kävelemässä. Siellä on nyt kaunista. Mutta ilman keväiset tuoksut ja maan raitis vihannuus herättävät minussa suruisia ajatuksia. Maailma on niin täynnä saastaisuutta ja lokaa.
18 elok. —93.
Kauhea kuumuus. Katukivet ihan polttavat jalkoja. Ilma kuin tulisessa pätsissä. Minä kadehdin kaikkia, jotka pääsevät pois, merelle tai maalle. Minä en pääse mihinkään, kun ei ole rahaa. Olen mielestäni kuin haaksirikon tehnyt fregatti, joka on menettänyt taklauksensa ja päättää viimein päivänsä hiililaivana. Jospa vaan olisinkin niin pitkällä, että todella tuntisin olevani tuommoinen mihinkään muuhun kelpaamaton hiililaiva. Mutta siinähän se on minun kova kohtaloni, että minä en vieläkään ole päässyt siihen siveelliseen huumaustilaan, jota ilman semmoinen elämä kuin se, jota vaunupari viettää, on mahdoton. Täydessä tajussa, avoimin silmin ei siihen voi kukaan antautua.
Melkein kaikki koristeeni ovat vähitellen vaeltaneet panttilainastoon. Joka viikko menee jokin uusi esine, enkä ymmärrä mikä tästä lopuksi tulee. Olihan minulla jo muutamia oppilaita, mutta heti ensimäisten tuntien jälkeen he lähettivät minulle palkkioni eivätkä ole sen koommin näyttäytyneet. Tämä ympäristö ei näyttänyt heitä miellyttävän, josta minä totta puhuen en voi heitä moittia. Minä en vieläkään ole päässyt oikein terveeksi. Tämä tavaton kuumuus vie minulta kerrassaan kaikki voimat. Olenkin käynyt kovin laihan ja huonon näköiseksi: Pari kertaa olen yrittänyt olla »kiinniottamassa», mutta ilman mitään tulosta. En tiedä, mikä siinä on esteenä. Vaunupari sanoo että minä näytän liian ylhäiseltä, kukaan ei uskalla lähestyä minua. Mahdollista kyllä.
Velttona ja voimatonna lojuen sohvallani torkun useimmat päivät aamusta iltaan. Elän mahdollisimman säästäväisesti saadakseni rahani riittämään, mutta täytyyhän sitä ainakin vatsansa täyttää. Vuokra nielee kovin paljon rahaa. Minua pelottaa tulevaisuus. Emäntäkin tuittuilee usein ja päästää suustaan loukkaavia huomautuksia. Hän nähtävästi pelkää, että minä en enää voi maksaa hyyryäni, mikä pelko kuitenkin on aivan aiheeton siihen nähden että hän vaatii maksun aina edeltäpäin ja ajaisi minut aivan varmaan paikalla ulos, jollen heti ensimäisenä päivänä tekisi välejämme selviksi.
»Asianajaja» hännystelee välistä minun ympärilläni ja koettaa kiihottaa minua pontevampiin toimiin. Eilen illalla hän oli taas vähän aikaa luonani ja puhui jos jonkinlaista roskaa. »Noin kauniin naisen kuin Te, jolla on niin hienoja pukuja ja semmoinen suuren maailman käytös, pitäisi mennä Unter den Lindenille tai Kurfürstendammille», sanoi hän, »siellä on katu täynnä rahaa semmoiselle, joka asiansa oikein ymmärtää. Useimmat tytöthän täällä ovat semmoisia, ettei niitä voi Teihin verratakkaan…»
Minä olen kirjottanut K:lle ja F:lle, mutta ei ole kuulunut mitään vastausta. Mikä ei ole silmissä, se ei ole mielessä.