Kunhan nyt vaan pääsisi tästä hiton helteestä. Tuskaillessani tässä nousee mieleeni usein haikeita muistoja kaukaisista nuoruudenpäivistä. Tunnun mielestäni niin hirveän vanhalta. Katkerasti kaipaan kaunista, hiljaista puutarhaamme, jossa valkeat liljat ja punaiset ruusut kuun valossa nuokkuvat, kaipaan äidin hautaa, kaipaan tuota laajaa, viheriää, hopeankarvaiseen usvahuntuun peittynyttä maata, jossa iltaisin on niin ihanan viileää ja juhlallisen tyyntä ja ihmiset istuvat pakinoiden tuuheaoksaisten lehmusten alla, edempänä niityllä silloin tällöin hevonen hirnahtaa tai lehmä nukuksissaan äännähtelee… Poissa, poissa… Kaikki mennyttä. Kaikki ainiaaksi hukassa.
* * * * *
Jos vielä joskus saan vähän rahaa kokoon, lähetän Osdorffille matkarahat ja otan hänet luokseni asumaan, sen olen lujasti päättänyt. Sillä raukalla on kurjat päivät. Hän näkee nälkää. Sukulaiset eivät lähetä hänelle mitään, koska eivät halua häntä enää vaivoikseen. Minusta se on halpamaista. Hän kirjottaa minulle mitä surkeimpia kirjeitä. Niin pian kun vaan saan rahaa, lähetän hänelle kaksisataa. Pitäväthän toisetkin, mikä koiraa mikä kissaa hupilaisenaan, miksi ei minulla voisi olla tuommoinen miesparka kotitarvetta varten. Aina Casimir riepuni on mukavampi pitää kuin tuommoinen tavallinen Louis [ranskalainen nimi (äännetään luii). Siten kutsutaan ilotyttöjen »miehiä» Berlinissä. Tarkempi selitys edempänä], joka meikäläisen suhteen tahtoo esiintyä herrana ja isäntänä. Minä olen viimeinkin päättänyt tyytyä kohtalooni. Ei ollut muuta neuvoa.
Kindermann on saanut puolitoista vuotta vankeutta. Häntä ei oltu voitu varmasti todistaa paritukseen syypääksi, muuten siitä olisi tullut kuritushuonetta.
Minun oloni alkaa taas olla siedettävää. Osan tavaroistani olen saanut lunastetuksi takaisin panttilaitoksesta. Entinen vetovoimani on taas alkanut vaikuttaa. Minulla on kundeja niin paljon, että usein voin luovuttaa niitä muillekin. Iltaisin Keckillä tai Nationalissa parveilee niitä ympärilläni kuin kärpäsiä sokerinpalan seutuvilla. Nyt, kun vihdoinkin olen päässyt selville siitä, ettei tästä tämän parempaa kuitenkaan enää tule, olen heittänyt hiiteen viimeisetkin arveluni. Monta kertaa kuvailen mielessäni olevani kuollut. Kaikki ihmiset, joiden kanssa nyt seurustelen, ovat vaan ruumiita. He ovat menettäneet sielunsa ja todistavat olemassaolonsa kautta, että ilmankin semmoista kojetta voi tulla toimeen — minä en sano elää.
Kielitaidostani on minulla lopultakin paljon hyötyä. Se vetää luokseni rikkaita ulkomaalaisia, jotka maksavat hyvin, ja se on nyt minulle pääasia. Niinpä oli eilen illallakin muuan venäläinen, joka ei osannut sanaakaan saksaa, ja hän antoi minulle kolmesataa markkaa.
Vaunuparilla on ollut hyvä onni. Lokakuussa oppi Molly eräässä ravintolassa tuntemaan rikkaan amerikkalaisen, joka tarjosi hänelle vakinaista vuosirahaa. Molly sanoi ettei hän luovu »sisarestaan», ja silloin amerikkalainen otti heidät molemmat, toisin sanoen hän sisusti heille oman asunnon Taubenstrassen varrella ja antaa neljäsataa markkaa kuukaudessa. Hän on ainoastaan neljä kuukautta vuodesta Berlinissä, muun ajan saavat tytöt käyttää miten tahtovat.
Minulla on ollut todellakin vielä paljon opittavaa. Ensin tuntui hirveältä, vaikka Anna Kindermann olikin jo pannut minut sangen hyvälle alulle. Tässä kuolleiden maailmassa haisee mädänneeltä, siihen hajuun täytyy ensin tottua.
Tytöt ja heidän »miehensä» muodostavat erityisen määrätyn järjestön ja jonkinlainen yhteistunne kaikkien kesken on huomattavana. Tarkastuksen alaisten ja meidän »puolisilkkisten» (s.o. tarkastuksesta vapaiden) välillä ei ulkoapäin voi huomata mitään erotusta. Jokainen puolisilkkinen pelkää kiinnijoutumista kuin ruttoa. Eiväthän ne tarkastukset itsessään niin pelottavia ole, mutta hirmuisen vaikeaa on tuo ulkonaisesta säädyllisyydestä luopuminen. Ja sitten asunnon saaminen! Se on ankara asia. Jo meidänkin on vaikea saada kattoa päämme päälle, mitä sitten tarkastuksenalaisten. Minä saan asua vielä todellakin huokealla. Useimmat maksavat vuokraa seitsemän, jopa kymmenen markkaa päivältä, vieläpä enemmänkin. Talonomistajat tahtovat saada aineellista korvausta siltä varalta, että joku tyttö tulisi poliisin kanssa tekemisiin, sillä siinä tapauksessa heitä uhkaa aina vaara joutua syytteeseen parituksesta.
Usein olen ihmetellyt, minkätähden poliisi valvonnallaan tämän ammatin tavallaan laillistuttaa, kun se kerran ei sallisi tyttöjen asua missään. Noiden huimaavan korkeiden hyyryjen maksaminen on pelottavan vaikeaa, monelle aivan mahdotonta. Hyvin puettuina täytyy meidän sitä paitsi käydä ja onhan niitä paljon muitakin menoja. Minua esimerkiksi on verotettu neljäntuhannen markan tuloista ja olen ilmotettu kieltenopettajaksi. Oikeinkohan tosissaan viranomaiset luulevat kielien opettamista Zimmerstrassen varrella niin tuottavaksi toimeksi? Mahtavat he ajatella siinä jotain muutakin, mikäpä niitä tietää.