Miesten ja tyttöjen keskinäisen suhteen luulevat ihmiset, jotka eivät oikein tunne elämää näissä piireissä, tavallisesti toisenlaiseksi kuin se todellisuudessa on. Minäkin olin tuommoista louis'ta ajatellut vain mieheksi, joka tuo tytöille kundeja, suojelee heitä, pakottaa hävyttömiä tai huonosti maksavia vieraita muistamaan velvollisuutensa ja on muuten tyttöön samassa suhteessa kuin orjanomistaja orjaansa. Tämmöistä tosin kyllä myös tavataan, mutta tavallisimmin on tuo mies sangen yksinkertaisesti tytön rakastaja. Se on aivan luonnollistakin. Jokaisessa tytössä on kuitenkin sisinnä nainen, turvaa tarvitseva ja rakkautta kaipaava nainen, jota sukupuoliyhteyden pelkästään ammattimainen harjottaminen ei voi tyydyttää. Minun itseni on laita niin. Minä antaisin mitä hyvänsä, jos minulla olisi yksi, vain yksi ainoa ihminen, joka kuuluisi minulle, johon voisin turvautua, josta tietäisin: hän on olemassa minua varten ja minä häntä varten. Mutta minkälaiseen mieheen hyvänsä en voisi yhtyä; useimmat täkäläisistä, näihin piireihin kuuluvista, ovat tietysti kaiken arvostelun alapuolella.
Voisi tehdä huvittavia huomioita, jos rupeaisi tutkimaan, mistä nuo miehet ovat alkuaan lähteneet. Kaikki yhteiskuntaluokat ovat antaneet osansa niiden rivien täyttämiseksi. Rappiolle joutuneita indiviidejä tietysti kaikki. Eihän kukaan oikea mies rupee tyttöjen elätettäväksi. Hyvin harvoilla on mitään tointa. Mutta heillä on keskinäisiä klubeja ja voimisteluseuroja ja enimmäkseen he vetelehtivät kapakoissa aamusta iltaan.
Kerran yritti tuommoinen mies ruveta minuakin lähentelemään, mutta minä kiitin kunniasta. Tietysti kohteliaasti ja kaikessa ystävyydessä, sillä ei ole juuri hyvä mennä heitä suututtamaan. Heidän joukossaan on varsinkin yksi, tunnettu nimellä »itara Friedrich» — miksi häntä niin kutsutaan, en tiedä; sekä tytöillä että miehillä on mitä kummallisimmat liikanimet —, joka Keckin kahvilassa tulee aina istumaan minun viereeni. Hän on oikeastaan lakitieteen tohtori — on näyttänyt minulle paperinsa! — ja ollut valtion virassa, mutta pakotettu eroamaan. Eräs nainen on hänen elämänsä turmellut, sanoo hän itse; minä luulen kumminkin, että sen on tehnyt hänen juoppoutensa, sillä hän juo hirveästi ja on säännöllisesti aina puoliyön aikaan sikahumalassa. Mutta ennenkun hän on näin pitkälle ehtinyt ja siten täydelliseen tiedottomuuden tilaan joutunut, on hänen kanssaan oikein rattoisa puhella; huomaa kyllä että hän on lukenut mies ja kaikin puolin sivistynyt henkilö. Sen vuoksi minua vähän kummastuttaa, että hänen naisensa on aivan mitätön olento, tyhmä ja sivistymätön; luulisin hänen parempiakin saavan, jos haluaisi. Minä tosin itse puolestani en huolisi tuommoisesta juopporatista.
Tässä »puolimaailmassa» on aivan yhtä paljon erilaisia arvoluokkia ja seurapiirejä kuin siinä toisessakin maailmassa. Ylimyssäädyn muodostavat ne, joilla on rikas ystävä elättäjänä. Niihin pitäisi oikeastaan minunkin kuulua ja kuuluisinkin, jollei Ludwig olisi saanut päähänsä tuota järjetöntä avioero- ja naimistuumaa ja jollen minä itse ollut niin suunnattoman tyhmä, että menin tuon tunnustukseni hänelle tekemään. Kyllä sitä onkin ihminen välistä pöllö. Siis ylinnä ovat ne, joilla on ystävä ja jotka elävät ainoastaan tätä ystävää varten (semmoista minä nyt etsin), ja niistä vie monta porrasta alaspäin kurjista kurjimpiin, jotka myövät itsensä markasta ja vähemmästäkin… Kehuttavaa tämä elämä ei ole millään asteella, mutta siellä alhaalla se on hirvittävää…
Lopulta on kuitenkin jokaisen naisen kovassa kohtalossa, joka näille teille on eksynyt, jotain traagillista. Tietysti, minä myönnän sen, tyttöjä on, jotka kokonaan ja ainoastaan omasta kevytmielisyydestään ovat huonoille jäljille joutuneet, mutta minä väitän, ettei yksikään ainoa ole tehnyt sitä aivan tahallisesti ja täysin tietoisena tekonsa merkityksestä. Minä tunnen nyt lukemattomia naisia, jotka elävät oman ruumiinsa myömisellä, mutta sen tiedän aivan varmaan, että sadan joukossa heistä ei ole viittäkään semmoista, jotka eivät paikalla käyttäisi hyväkseen tilaisuutta palata järjestettyihin oloihin, jos sellainen heille tarjoutuisi. Maailmassa on niin paljo ihmisrakkautta ja hyväntekeväisyyttä, on lastenseimiä ja vanhojenkoteja, on rangaistujen pahantekijäin turvapaikkoja ja jumala ties mitä kaikkia kauniita ja hyödyllisiä laitoksia, puutetta kärsiväin lähimäisten hyväksi pidetään myyjäisiä, näytellään ja tanssitaan, mutta syvimmän kurjuuden, mustimman pimeyden maailmaa harvoin pääsee valaisemaan pieninkään välähdys todellisesta lähimäisenrakkaudesta. Kuinka moni meistä antaisikaan »pelastaa» itsensä! Mutta ei parannuslaitosten ja kaupunginlähetyksen kautta, tuolla alentuvalla tavalla, joka oman erehtymättömän moraalinsa korkealta jalustalta tuntuu sanovan: »Minä kiitän sinua, Jumala, etten ole niinkuin muut ihmiset — —» j.n.e.
— — Ei, sillä ilveilyllä ei meistä ketään pyydystetä. — — Ei, ennenkun tässä asiassa voidaan saada parannusta aikaan, täytyy tulla uusi maailmanjärjestys, täytyy tapahtua perinpohjainen muutos käsitystavassa ja olosuhteissa. Ihmisten täytyy riisua pois vanha aataminsa ja unohtaa kaikki ennakkoluulonsa. Raja-aidan täytyy hävitä. Vanhat kreikkalaiset viettivät juhliakin hetairainsa kunniaksi ja foinikialaisilla ne olivat erään jumalattaren palvelijoita, naispappeja. Silloin ne olivat sukupuolensa kauneimpia, viisaimpia ja sivistyneimpiä, jotka Venusta palvelivat, ja noiden antiikisten kansain sivistys ei totisesti ollut huonompi kuin nykyisen ajan. Pitäisihän toki aina jokaisella olla valta tehdä omalle ruumiilleen mitä tahtoo. Minkätähden pitää yleisen mielipiteen välttämättä lausua tuomionsa jokaisesta, joka menettelee eri tavalla kuin muut, ja hukuttaa hänet ylenkatseen ja pilkan haisevaan lokavirtaan? Jos ilotyttöjen ammatti lakkaisi olemasta halveksittu, niin vähenisi »ammatinharjottajain» lukumäärä neljällä viidesosalla, jopa, en epäile yhtään sitä väittää, yhdeksällä kymmenesosalla. Minä itse esimerkiksi ottaisin mielelläni vastaan seuranaisen tai kasvattajan toimen, ja tahdonpa olla iankaikkisesti kirottu, jollen tekisi kaikkea mitä voin velvollisuuksieni täyttämiseksi, jos taas kerran tekisi mieleni johonkin mieheen yhtyä. Mutta, puhumatta siitä että semmoista ei voi ajatella tapahtuvaksi muuta kuin saduissa, että meikäläinen pääsisi tuollaiseen toimeen, olisi siinä aina Damokleen miekka pään päällä riippumassa, ja niin pian kuin entisyyteni tulisi tunnetuksi, seuraisi siitä potku ulos ja vajoominen entistä syvemmälle lokaan. Jos meidän olemassaolomme ei olisi häpeä ja palaaminen porvarilliseen elämään olisi jokaiselle esteetön, niin useimmat, jotka vaan vähän aikaa ovat tätä kurjuutta kokeneet, kääntyisivät takaisin harharetkiltänsä. Mutta nyt pysyvät portit takanamme ikuisesti suljettuina. »Heittäkää kaikki toivo, te jotka tästä sisään menette.» [Danten »Divina Commedian» mukaan kirjotus helvetin portin yläpuolella.]
Se minua aina enimmän suututtaa, kun nuo poroporvarit tuovat mukanaan vaimonsa yökahviloihin ja nämä siellä istuvat, nauravat ja supattelevat eivätkä oikein tiedä miten olisivat, että paraiten tulisi näkyviin erotus heidän himokkaan »siveellisyytensä» ja porvarillisen loukkaamattomuutensa ja meidän turmeluksemme välillä. Tekisi mieleni sylkäistä niitä vasten kasvoja, mokomiakin kanoja. Ikäänkuin joku heikäläinen tietäisi, mitä elämä ja kärsimys ovat. Mitäpä he tietävät elämän yöpuolista, joiden pimeydessä meidän täytyy kuihtua. Tahtoisin huutaa heille vasten silmiä: Katsokaa eteenne, te ette ole vielä elämänne lopussa, ehkäpä teillä on tyttäriä, joista kuolema teidät erottaa ja jotka vielä kerran istuvat täällä muiden teidän kaltaistenne ivallisten katseiden esineinä…
Tahtoisinpa kerran nähdä, ottaisiko joku noista monista rouvista, jotka kristillistä laupeutta, hyväntekeväisyyttä ja lähimäisenrakkautta ammattinaan harjottavat, tuommoista yökahvilan vierasta talousapulaiseksi tai bonneksi. Huijui, mitenkä nyt semmoista voisi ajatellakkaan, he kauhuissaan huudahtaisivat.
Minä annan palttua kaikelle kristilliselle rakkaudelle ja hyväntekeväisyydelle. Ihmiset ovat kaikki petoja, hyeenoja, olkoon heillä jos miten korea kuori peittämässä sisällistä kehnouttaan.
Nationalissa on varsinkin yksi tyttö, joka herättää minussa mielenkiintoa, Dudaksi kutsuvat häntä. Hänellä on omituisen värinen, vaalea tukka eikä ole oikeastaan pahan näköinen, mutta kantaa köyhyyden ja kärsimyksen leimaa kasvoissaan. Hänen sulhasensa on linnassa; äskettäin hän sanoi sen minulle ja kertoi, että hän sai aina potkun tuolta mieheltä, jollei tuonut hänelle kylliksi rahaa kotiin, ja että kerran hän oli saanut niin kovan täräyksen vatsaansa että emä viottui. Hän oli kieltäytynyt todistamasta sulhastaan vastaan, mutta lääkärin lausunnon nojalla hänelle oli tuomittu viisi kuukautta vankeutta. Nyt tuo tyttö rukka odottaa pelolla sitä hetkeä, jolloin hänen rääkkääjänsä pääsee taas vapaaksi, mutta kaipaa häntä kuitenkin myös ja suuttuu kauheasti, jos joku lausuu hänestä semmoisen sanan, joka ei tyttöä miellytä.