Täällä näkee useita hienoja tyttöjä, mutta harvoja todellisesti kauniita. Tähän tämä saa loppua tältä päivältä — —
8 tammik. 1894.
Taaskin turvauduin kirjani seuraan. Sehän se on minun ainoa toverini, ainoa uskottu ystäväni maailmassa. Ja minua huvittaa kirjottaa muistiin, mitä saan kokea ja mikä milloinkin pitää ajatuksiani työssä.
Osdorffille olen kirjottanut ja kehottanut häntä kestämään vielä kevääseen asti, jolloin toivon voivani lähettää hänelle matkarahat. Silloin etsin itselleni toisen asunnon ja otan hänet toverikseni. Minä saan joka ilta kokea jotain uutta, mutta harvoin mitään hyvää. Olen niin hermostunut, että usein nykii jäseniäni kuin tanssitaudissa ja välistä tekee mieleni syytää suustani rumia sanoja, solvata jotakuta, lyödä ja raivota. Sillä tämä elämä on kamalaa, mutta mihinkäs siitä pääset, istu vaan kuin sisäänmuurattuna vankilaan, josta ei ole mitään ulospääsyä ja vain korkealla seinässä yksi ikkuna, joka laskee sisään harmaata, kaameaa valoa, mutta ei yhtäkään virkistävää ja elähyttävää auringonsädettä.
Äskettäin istuin Dudan ja Kietschen kanssa Nationalissa erään pöydän ääressä lähellä suihkukaivoa ja siinä vieressä istui kaksi herraa, joista toisella oli pitkä musta täysparta ja kultasankaiset silmälasit ja toinen oli vanha ukonrahjus, nokka sinertävän punainen ja syyliä täynnä. Tuo vanhempi mies viskasi markan rahan veteen, minä työnsin hihani taaksepäin ja nostin sen ylös. Silloin heitti hän vielä toisen ja kolmannenkin, ja nyt tuli Duda myös ottamaan niitä, äijä viskeli aina uusia rahoja veteen, markan, viiden groschenin ja kymmenen pfennigin kappaleita, ja silloin juoksivat kaikki tytöt paikalle pyydystämään rahoja, mies nauroi niin että vatsa huojui ja käski viinurin tuoda hänelle kaksikymmentä markkaa pientä rahaa. Siinä tungoksessa kadotti Kultakala-Elsa tekotukkansa ja luullen kai minun sen siepanneen häneltä astui taakseni ja vimmoissaan veti kaikki neulat minun tukastani, että näet minulle kävisi yhtä hullusti kuin hänellekin. Mutta siinäpä hän pettyikin, hiussuortuvat valahtivat alas hartioilleni ja hajosivat, minä vielä tahallani ravistelin niitä ja silloin seisoin siinä ikäänkuin mustaan vaippaan verhottuna, joka ulottui melkein maahan asti. Sekös se herätti huomiota. Joka taholta kerääntyi siihen väkeä katsomaan tätä kummaa, ja tuo iso, mustapartainen herrakin, joka oli koko ajan istunut liikkumatonna ja välinpitämättömänä, nousi ylös ja huudahti: »Mainiota! Komeaa! Tyttö, tehän voisitte esiintyä hiusrohtotehtaan reklaamina!» Minä irvistin hänelle vastaukseksi, tuo sana »tyttö» ei minua miellyttänyt, en tiedä mistä syystä, sillä enpähän minä ole enää pitkiin aikoihin saanut kuulla itseäni armolliseksi neidiksi haukuttavan. Kaikkien tyttöjen kävi kateeksi, minä iloitsin siitä ja annoin hiusteni riippua irrallaan koko illan, ja jokainen joka tuli lähelleni, tahtoi päästä niitä koskettelemaan, mutta minä en antanut siihen oikeutta kenellekään muuten kuin viiden markan maksusta, ja täten sain pian kokoon kuusikymmentä markkaa, joilla ostin itselleni seuraavana päivänä parisilaisen hatun keltaisine sulkineen.
Ihmeellisintä minun mielestäni tässä asiassa oli se, että minun täytyi yhä ja yhä uudestaan katsoa tuohon mustapartaiseen mieheen, ja mitä enemmän häneen katsoin, sitä paremmin hän minua miellytti. Hänellä on kaunis profiili, kotkannenä ja komeat ruskeat silmät ja ihmeellisen kauniit, valkeat, jäntevät, sileät kädet. Toivoin saavani hänet mukaani enkä huolinut kenestäkään muusta, ja jonkun ajan kuluttua hän siirtyikin istumaan minun pöytääni tuon vanhan ukon seuraamana. Kuulin heidän keskustelustaan, että hän oli tohtori, ja myöhemmin hän aivan oikein sanoikin tulevansa saattamaan minua kotiin. Ja minä pöllö sen sijaan, että olisin kehottanut häntä, tekeydyin ylpeäksi ja sanoin jyrkästi »ei», johon hän hymähti ja vastasi tyynesti: »No, ei sitten, rakkaani», maksoi laskunsa ja meni pois. Jälkeenpäin olin harmiini haljeta, kun muuan kaksikymmenvuotias roikale minuun takertui, ja koko yön oli tuo kaunis mies mielessäni. Minä kirjotan tämän muistiin vaan sen vuoksi, että nyt oikeastaan ensi kerran elämässäni olen tuntenut varmasti vetoa yhteen, määrättyyn mieheen. Minä en saa häntä pois mielestäni ja toivon hartaasti tapaavani häntä joskus vielä, ja silloin en häntä laskekkaan niin vain käsistäni. Mutta semmoinen minä olen, että päätökseni on kulloinkin riippuvainen hetken vaihtelevista tunnelmista. Ihan arvaamatta voi mielessäni astua esiin jotakin, joka sanoo: nyt ei! Tuntuu siltä kuin minussa olisi silloin jokin vieras henkilö ja että minun täytyy tehdä ja sanoa, mitä hän tahtoo eikä mitä itse mielisin. Niin se on.
14 helmik.
On se sentään merkillistä. Eilen näin taas tuon mustan tohtorin. Hän istui ikkunan luona Kranzlerin ravintolassa Unter den Lindenillä. Minä menin sisään ja istuin hänen pöytänsä ääreen. Hän näki minut sanomalehtensä yli, mutta ei ollut tuntevinaan. Parin minuutin kuluttua tuli siihen pieni tyttö torttu kädessä ja istuutui hänen viereensä ja heidän puheestaan kuulin, että se oli hänen tyttärensä. Silloin tunsin olevani siinä paikassa liikaa. Maksoin ja menin, mutta odotin ulkona, kunnes hän tuli tyttöineen kadulle. Aioin kulkea heidän perässään nähdäkseni minne hän meni, hän huomasi sen, lähetti tyttönsä ajurin vaunuissa pois ja astui itse suoraan minua kohti.
»No, lapseni», kysyi hän, »haluatteko jotain?» Minä purin huuleni yhteen enkä vastannut mitään. Hän käveli vieressäni pitkän matkaa, aina Brandenburgin portin taakse. »Teidän kaunis tukkanne on minua miellyttänyt», sanoi hän viimein, »mielelläni tahtoisin nähdä sitä vielä toisenkin kerran». »Samaa haluaisivat monet muut», sanoin minä. Hän naurahti. »Tehän olette oikea afäärinero. Se tapa, millä Te ansaitsitte rahaa tukkanne näyttelemisellä, huvitti minua suuresti. Ja oikeassa Te muuten olettekin. Joka tahtoo nähdä, se saa maksaa. Muuten minä olen mies, jolla on vakaantuneet elintavat. Lääkärinä ei minulla ole aikaa usein yöllisiin retkeilyihin. Ja ammattityttöjen kanssa minä periaatteellisista syistä en seurustele. Mutta Teidän tukkanne on jotain niin erikoista, että maksan vaikka kaksikymmentä markkaa, jos vielä kerran näytätte sen minulle».
»Minä en näytä Teille mitään, mokomalle mörököllille», vastasin minä vihaisesti, sillä sana »ammattityttö» raasti taas kuin tylsä saha hermojani. »Kuka tässä on ammatinharjottaja? Ettekö Te itse, vanha ruumisten leikkelijä —»