»No no, elkäähän nyt suotta noin kiivastuko», hän sanoi, »enhän minä tahdo Teiltä mitään, ja kun ei, niin ei. Hyvästi, neitini.» Hän oli poissa ja minä seisoin siinä ja sadattelin itseäni, ja kotona leikkelin raivoissani Beidatschin matamin pöytäliinan kappaleiksi, josta sain maksaa viisi taaleria [1 taaleri (Thaler) = 30 groschenia — 3 markkaa, siis 1 groschen = 10 pfennigiä. 1 Saksan markka on noin 1 mk. 25 p. Suomen rahaa], vaikka tuo likainen riepu oli tuskin viidenkymmenen pfennigin arvoinen. —
Jos jonkinlaisiin olentoihin sitä yhtyy ulkona vetelehtiessään. Noin viikko sitten olin iltasella eräässä tanssipaikassa ja huomasin siellä miten muuan vanha ukonkääkkänä kierteli ympärilläni ja tahtoi kaikin mokomin päästä puheisiin minun kanssani. Ensin en ollut tietääkseni hänestä, sillä heti olin huomannut, ettei siinä ollut mitään tuloja toivottavissa. Siisti ulkoasu, melkeinpä hienokin, mutta ei mitään sen enempää. Takki jo hiukan kulunut saumoista, mansetit, kaulus ja kravatti moitteettoman puhtaat, mutta huokeinta lajia. Arvostelin heti aivan oikein hänen asemansa: vanha, rappiolle joutunut ylimys, ent. elostelija, enempää ei mitään.
»Jättäkää minut rauhaan, vanha narri! Tehän pilaatte minulta kalaveden», sanoin hänelle. »Teille on kyllin hyvä tuommoinen vanha kaljaasi kuin tuo Cimbria meitä vastapäätä… siellä se istuu ja mulkoilee tänne päin…»
Hän ei kuitenkaan väistynyt minun vierestäni, vaan vakuutti yhä uudestaan, että minä olin ihastuttavin nainen mitä hän oli milloinkaan nähnyt. »Ja Te voitte olla ylpeä siitä, että minä sen sanon! Minä olen kulkenut ympäri maailman, olen nähnyt ja omistanut kaikkien maiden kauneimmat naiset. Parisin Moulin rouge'ssa, Wienissä, Madridissa, Pietarissa ja last not least Dresdenissä…»
»Jossa kauniita tyttöjä kasvaa puissa —» keskeytin minä.
Hän pudisti surumielisesti päätään ja maiskautti kieltään. »Silloin Jüdenhofissa Braunschweigin Minnan luona! Minä vakuutan Teille, että hänen salongeissaan oli koko Europan hienoin valikoima tyttöjä. Valitettavasti hänet karkotettiin Dresdenistä. Myöhemmin hän kyllä perusti samanlaisen liikkeen Rigaan, mutta se ei koskaan päässyt semmoiseen kukoistukseen ja maineeseen kuin Dresdenissä…»
»Siihen aikaan Teillä oli kai enemmän mynttiä kuin nyt», sanoin minä ja silmäilin ylenkatseellisesti tuota pikkuista miestä. Hän otti liivinsä taskusta kaksikymmenmarkkasen ja sanoi: »Katsokaapa tätä rahaa. Se on tavallaan merkillisyys. Nämä kaksikymmentä markkaa ovat viimeiset kuudestasadasta tuhannesta, jotka ovat minun sormieni välitse pyörineet kaiken maailman tietä. Neljäkymmentä vuotta olen siihen tarvinnut, — josta näette että minä en ole mikään kevytmielinen ihminen. Mitä arvelette, emmekö muuta tätä kolikkoa samppanjaksi?»
»Se aate ei ole todellakaan hulluimpia», sanoin, sillä tuo ukko alkoi minua huvittaa. Kävimme istumaan erääseen nurkkaan ja hän kertoi omistaneensa velattoman ritaritilan Schlesiassa, maatalon Länsi-Preussissa ja huvilan Steiermarkissa. Nyt oli kaikki mennyttä ja tuo kaksikymmenmarkkanen oli viimeinen jäännös hänen pääomastaan. Sukulaisiltaan sai hän eläkettä kaksisataa markkaa kuukaudessa, liian paljon kuollakseen, liian vähän elääkseen, kuten hän sanoo. Ja hän näytti minulle valokuvia entisistä taloistaan sekä niitä koskevia papereita, joista näin, että kaikki oli niinkuin hän oli kertonut.
»Ja Te olette kaikki juonut?» sanoin minä.
Hän nyökkäsi tyytyväisenä. »Eikä se minua yhtään sureta. Jos toivoisin saavani takaisin omaisuuteni, tekisin sen ainoastaan voidakseni lahjottaa kaikki tänä iltana Teille. Valitettavasti ei minulla tällä haavaa ole mitään lahjotettavaa…», ja pannessaan papereitaan takaisin lompakkoon, piti hän yhtä niistä kädessään: »Maanomistaja minä vielä sittenkin olen. Tässä on kauppakirja, koskeva hautapaikkaa Schönebergin hautausmaalla. Kymmenen vuotta sitten hankin sen itselleni ja teetin kuusisataa markkaa maksavan rauta-aidan sen ympärille».