»Silloinhan Teillä on vielä jotain lahjotettavaa», minä sanoin.
»Mitä, hautapaikkako?»
»Niin, miksikä ei? Olisihan meikäläisenkin hauska tietää, missä madot tulevat hänet kerran syömään —» Minä sytytin paperossin ja tilasin pullon samppanjaa omalla kustannuksellani. Vanhus joi ja tuli yhä hellemmäksi ja tuttavallisemmaksi. »Minä teen Teille ehdotuksen», sanoin hänelle. »Minä annan Teille viisi pilettiä ja Te siirrätte minulle omistusoikeuden tuohon Schönebergin maatilaan».
»Hullu tuuma! Hullu tuuma!» nauroi ukko.
»Minkä tautta hullu?» sanoin minä. »Minäkin tahtoisin tietää, mihin minut kerran kuopataan.» Ensin hän oli hyvin vastahakoinen, mutta minä en hellittänyt. Asiasta, joka ensin oli vain hassu päähänpisto, tuli lopuksi täysi tosi. Ja ennenkun oikein huomasin missä oltiinkaan, olimme jo kaupasta sopineet. Minä sain Schönebergin »maatilan» rauta-aitoineen ja hän saa kymmenen pilettiä. Hassu kauppa. »Niin mutta», sanoin minä, »kuka takaa minulle, että asia myöskin Teidän puoleltanne on täyttä totta?»
»Olenhan minä kavaljeeri! Parole d'honneur» [Kunniasana], sanoi hän ja löi rintaansa. Suuri joukko todistajia oli läsnä kauppaa päätettäissä ja vähintään kaksikymmentä pulloa samppanjaa meni harjakaisiin. Paria päivää myöhemmin sain minä kauppakirjan omalle nimelleni siirrettynä. Äijä oli ollut niin kohtelias, että oli vielä maksanut omasta kukkarostaan kaikki kustannukset tuosta siirrosta.
Siis nyt minulla on oma hautapaikka. Olen käynyt siellä jo useita kertoja. Ensi kerran ukon seurassa. Hän sanoo itsellään olevan vielä oikeuden päästä lepäämään entisen ritaritilansa perintöhautaan. Se ilahuttaa minua, sillä muuten olisi tuntunut pahalta ajatella, että olin vienyt hänen viimeisen maatilkkunsa. Aita on hyvin sievä ja siellä kasvaa kaunis hautapaju. Kevääksi aion laitattaa sinne penkin ja kiven sekä istuttaa murattia ja kukkia. Tuttavani minulle nauravat ja sanovat minun olevan päästäni vialla. Siitä minä viisi. Laitanpa sinne itselleni vielä oikean pikkuruisen puutarhan, nautin siellä kesän ihanuudesta ja kuvittelen olevani kesäasunnossa maalla.
8 maalisk. 94.
Viime viikkoina ovat asiani menneet loistavasti. Minulla oli vieraana rikas englantilainen, joka asui Bristol hotellissa ja oli hurjasti ihastunut minuun. Käydessään minun kanssani kaupungilla hän syyti rahoja kuin mieletön joka suunnalle; kerran hän eräässä paikassa maksoi samppanjasta neljäsataa markkaa, josta minä sain ylikyypparilta kymmenen prosenttia. Hän osti minulle melkein kaikki mitä näki, niinpä eräänä iltapäivänä otettiin Wertheimiltä tuhannen kahdensadan markan arvosta pelkkiä vaatetavaroita, joista en minä läheskään kaikkia voinut käyttää, vaan möin heti polkuhinnasta. Joka ilta sain kaksi sadan markan seteliä, ja niistä olen lähettänyt kaksi Osdorffille matkarahoiksi. Olisin mielelläni lähettänyt enemmänkin, mutta pelkäsin että hän silloin joisi kaikki suuhunsa eikä pääsisikkään tulemaan. Nyt ne riittää juuri parahiksi välikannen pilettiin. Muuten minä en osaa antaa rahalle mitään arvoa, se luistaa niin helposti minun käsistäni, että säästämistä en voi enää ajatellakkaan.
Noin viikko sitten oli minun vähältä käydä hullusti. Mikä nuuskija lienee ollut jäljissäni, poliisikonttoriin minut vaan kutsuttiin ja komisarius tai mikä mies lie ollut puhutteli minua tylysti ja käski tekemään selkoa siitä, millä minä elän. »Kielten opetuksella», minä vastasin. »Se on Teidän todistettava» huutaa hän — ja vielä paljon muuta. Minun täytyi näyttää vähintään kolmen nuhteettoman henkilön antama todistus, että ansaitsen kielten opetuksella niin paljon kuin toimeentuloani varten tarvitsen. Se ei ollut minulle mikään ilosanoma. Sillä mistäpä minä nuo »nuhteettomat» henkilöt sieppaisin. Iltasella kerroin asiasta itaralle Friedrichille, koska hän kuitenkin ymmärtää jotain sellaisista seikoista, hän puhuu muille ja samassa kaikki alkavat pohtia sitä, aivan kuin se olisi heidän oma asiansa. No, mitäpä sanonkaan. Kolmen päivän perästä oli minulla kädessäni todistus kolmelta »nuhteettomalta» henkilöltä, jotka valallaan vakuuttivat ottavansa minulta tuntiopetusta kielissä, kahden markan maksusta tunnilta. Kaikki meni kuin voideltu, mutta varovainen täytyy minun tietysti olla.