Näin nämä ihmiset ovat valmiit auttamaan toisiaan, jos joku heistä pulaan joutuu. Sillä tavalla sitä voipi näissäkin piireissä tarpeen sattuessa saada, mikä milloinkin on välttämätöntä. Onpa koko joukko vaimoja, jotka elävät vaan ilmotuksista; he näet ilmottavat sen ja sen henkilön olevan heidän luonaan, ja saavat siitä kolme markkaa, vaikka tuo puheenaoleva henkilö todellisuudessa asuukin jossain muualla. Äskettäin oli joku tyttö vienyt minun rahakukkaroni, jossa oli neljäkymmentä markkaa ja kaksi kähertäjänlippua, minä pääsin hänen jäljilleen, mutta en saanut ensin käsiini, kun hänkin oli väärästä paikasta ilmotettu, ja kun sitten myöhemmin sain hänet kiinni, en kuitenkaan mitään hyötynyt. Väkivallalla ei täällä saa mitään aikaan. — Paraiten hyötyvät näistä ihmisistä kortteeriemännät. Paitsi noita suunnattoman korkeita vuokria on heillä vielä monenlaisia sivutuloja. Jos joku tyttö esimerkiksi joutuu rahapulaan, tarjoo hän tavallisesti arvoesineitään myytäväksi ensin emännälleen, joka ottaa ne polkuhinnasta ja sitten jälleen myö toisille — tavallisesti taas tytöille — vähintään kahdenkymmenenviiden prosentin voitolla. Eukko Beidatsch on jo hänkin hyvissä varoissa. Hänellä on enemmän briljantteja kuin minulla. Pian hän aikookin jättää liikkeensä ja vuokrata itselleen pienen asunnon Pankowissa. Minä muutan myös pois, kun Casimir tulee. Vastedes minäkin haluaisin ruveta pitämään vuokralaisia.
22 toukok. 1894.
Minä olen taaskin ollut sairaana. Hamburgissa ollessani Casimiria vastassa vilustuin pahasti. Lääkäri sanoo, että minulla on heikko sydän ja että pitäisi mennä kesällä Nauheimiin. Onneksi olen saanut rahaa niin paljon kokoon, että pääsen sinne, ja jos ahtaalle panee, niin panttaan jonkun koristeeni. Casimir on tullut minulle hyvin kalliiksi. Hänet täytyi puettaa kiireestä kantapäähän, oli aivan repaleissa. Ensin vähän pelkäsin hänen panevan pahaksensa, kun saa kuulla, miten kaikki asiat nyt ovat, mutta hän on vielä tyhmempi ja välinpitämättömämpi kuin olin luullut. Hän on tosiaankin melkein täydellinen idiotti. Se on hänelle aivan samantekevä, mistä raha tulee, kunhan sitä vaan on. Olisin mielelläni tahtonut pitää hänet erillään täkäläisten miesten seurasta, mutta se ei ollut mahdollista. Nyt hän on jo kuin yksi heistä, he ovat hänelle antaneet jo uuden nimenkin, »Fliebenheinrich», luullakseni hänen esiinpistävän alahuulensa takia. Sitä hän vaan pelkää, että hänen sukulaisensa saisivat jotain tietoa hänen olinpaikastaan. Muutamissa asioissa hän osaa olla tyhmyydestään huolimatta merkillisen viekas. Monta kertaa herättää hän minussa sanomatonta vastenmielisyyttä enkä oikeastaan voi itsekään ymmärtää, miksi hänestä välitän, kun ei hänen kanssaan voi edes järjellisesti keskustella, mutta en kuitenkaan tahtoisi häntä menettää.
Minä asun nyt Markgrafenstrassen varrella, jossa minulla on kaunis, suuri huone ja sen takana pieni kamari Osdorffia varten. Vuokraa maksan kolmesataa kuusikymmentä markkaa kuukaudessa, s.o. kaksitoista markkaa päivältä. Emäntäni on hyvin päättäväinen, reipas rouva, taikka oikeastaan hän ei ole mikään rouva, vaan neiti, ja on saanut jo kokea yhtä ja toista, koskapa on ennättänyt kaksi kertaa istua vankilassakin vuokralaistensa takia! Hänellä on ystävänä muuan ravintoloitsija, joka hätätilassa astuu häntä edustamaan, mutta se on hänen asemassaan kuitenkin kipeä kohta, ja sentähden hän sanoo aikovansa mennä muodon vuoksi naimisiin. Yksi hänen hyyryläisistään on köyhä, keuhkotautinen mies, niin heikko että voi kuolla minä hetkenä hyvänsä, ja sen hän ottaa miehekseen. Asia on jo päätetty ja puolivälissä kesäkuuta pitäisi olla häät.
Nyt minun »maatilani» Schönebergissä on kunnossa. Pajun juurella on mukava penkki ja kaikkiin kulmiin on istutettu kukkia, ja syksyksi hankin sinne kiven. Kauniina iltoina kävelen usein sinne kuuden ja seitsemän välillä, istun siellä hetkisen ja päästän ajatukseni valloilleen. Kuvailen mielessäni, miten ihanaa olisi jonakin lauhkeana toukokuun iltana niinkuin nyt istua siellä ja uinahtaa ikuiseen uneen, taikka herätäkseen uuteen elämään uutena ihmisenä, taas alkamaan alusta.
Aivan minun alueeni vieressä on veres hauta, ja siellä käy usein vanhanpuoleinen rouva synkässä surupuvussa. Ei hän milloinkaan itke, mutta helposti näkee että hänen surunsa on katkera. Eräänä iltana jouduimme puheisiin toistemme kanssa ja hän kertoi minulle olevansa pianotehtaan omistaja ja leski ja maaliskuussa hän oli saattanut hautaan viimeisen, seitsentoistavuotiaan poikansa. Hän istahtaa joskus viereeni penkille ja on kutsunut minua käymään kodissaan, jota tietysti en tee. Silloin minut pian tunnettaisiin. Näin on parempi.
Monasti olen niin väsyksissä, etten luule enää pitemmältä jaksavani kestää tätä elämää. Olenkin taas käynyt niin kurjan näköiseksi, että tarvitsen hengittää maa-ilmaa [S.o. käyttää ihomaalia], jota muuten en ole tehnyt enkä ole halukas tekemään, koska punaiset posket eivät minua kaunista.
Molly ja Dolly ovat voittaneet arpajaisissa kolmekymmentä tuhatta markkaa ja ovat kaikessa hiljaisuudessa poistuneet näyttämöltä. Toissapäivänä tuli heiltä kirje, jossa kertoivat asettuneensa johonkin syrjäiseen soppeen Thüringissä ja aikovansa alkaa siellä kauppaliikkeen. He ovat viisaita! Jospa minuakin kohtaisi tuommoinen onnenpotkaus ja pääsisin täältä pois. Eikä olisi pakko tulla milloinkaan takaisin! Ei milloinkaan!
Maatilani tuottaa minulle lapsellista iloa. Siellä on niin ihanaa iltaisin, kun linnut laulavat puissa ja katujen pauhu kuuluu korviin kaukaa hiljaisena kohinana, ikäänkuin se tulisi jostain toisesta maailmasta, jossa minulla ei ole sillä haavaa mitään tekemistä. Kun sitten taas astun kadulle, tuntuu vastakohta kahta vaikeammalta, oloni entistään tukalammalta… Jonkinlaista mielihyvää tuottaa minulle se, ettei kadulla kulkeissani minua kukaan säädyttömillä puheilla häiritse. Melkein kaikki »ammattitoverini» kantavat ammattinsa leimaa kasvoissaan. Heillä on jokin omituinen piirre suun ja silmien ympärillä, josta heti näkee mitä he ovat miehiänsä. Tätä kurjuuden vakausmerkklä minä pelkään. Joka päivä tarkastan itseäni peilistä, mutta vielä tähän saakka en ole jumalankiitos huomannut mitään. Minä luulen sen tulevan siitä, että minä pidän sieluni aivan erillään ruumiin toimista. Luen paljon hyviä kirjoja, nyt olen juuri äskettäin ryhtynyt Nietzschen »Zarathustraan», mutta paljoa en siitä ymmärrä. Niin tuntuu minusta, kuin olisi ruumiini ja sieluni kaksi eri olentoa, ja sielu maksaa ruumiille asunnon vuokran sillä, että painaa kasvoihin oman leimansa, joka estää ihmisiä elävältä kuollutta heti semmoiseksi tuntemasta. Ah, lapset, miten kuolleiden on hyvä maata rauhallisissa haudoissansa! —
18 kesäk. 1894.