Eilen meillä oli häät. Ja minkälaiset häät! Herra meitä armahtakoon! Siviilivirastossa olivat puistaneet päätään, kun »sulhanen» tuli näkyviin. Mies parka on viimeisillään keuhkotaudissa, jaksaa tuskin pystyssä pysyä. Ranteet ovat hienot kuin kynänvarsi, ja luiden päällä ei näy hitustakaan lihaa. Toimituksen kestäessä virastossa oli hän saanut yskimiskohtauksen ja sylkenyt verta, ja virkamies siellä oli kysynyt joukolta, eikö olisi paras jättää sikseen koko asiaa, sehän oli suoraa pilkantekoa. — — Kotiin tultua täytyi nuoren aviomiehen mennä paikalla sänkyyn, ja me vietimme häitä ilman häntä kello kahteen asti aamulla. Kaksikymmentä henkeä meitä oli ja me pidimme niin lystiä, että siivooja kuuluu aamulla saaneen puhdistetuksi huoneen maahan läikkyneellä samppanjalla, tarvitsematta pisaraakaan vettä.

Minä olen vihdoinkin löytänyt mustan tohtorini ja nyt pidän hänet kiinni. Bellevuestrassella näin hänet, menin suoraan hänen luoksensa ja pyysin anteeksi äskeistä törkeää puhetapaani. Hän naurahti ja virkkoi: »En minä sitä pannut pahakseni, hyvä neiti» — ja me kävelimme yhdessä Eläintarhaan ja puhelimme kuin kaksi tuttavaa ainakin kaikenlaisista asioista, joista muuten eivät minun kaltaiseni tytöt milloinkaan miesten kanssa puhu; ja minä huomasin ilokseni herättäväni hänessä hetki hetkeltä kasvavaa mielenkiintoa. Istuimme penkille Eläintarhassa, jatkoimme siinä keskusteluamme ja minä kerroin hänelle yhtä ja toista nykyisestä elämästäni ja sitten kertoi hän myöskin itsestään. Hän on lääkäri, jolla on sangen suuri praktikka, on onnellisissa naimisissa ja neljän terveen, hyväntapaisen lapsen isä, mutta liikarasituksesta hermostunut. Ja hän sanoo tarvitsevansa välistä lepoa ja vaihtelua ja oli jo kauan etsinyt sopivaa tuttavuutta. Jos minä sallisin, hän kävisi minun luonani silloin tällöin iltapäivillä kuuden ja kahdeksan välillä. Annoin hänelle nimikorttini ja hän tuli seuraavana päivänä. En ole milloinkaan ketään vierasta semmoisella levottomuudella odottanut enkä kenenkään tulosta niin iloinnut kuin hänen. Hänen ollessaan luonani huomasin olevani oikein todenteolla tuohon mieheen rakastunut. Kun hän tahtoi antaa minulle rahaa, en ottanut sitä vastaan, ja yhtäkkiä kiersin molemmat käsivarteni hänen ympärilleen ja purasin häntä kaulaan pelkästä rakkaudesta ja pyysin häntä omistamaan minut kokonaan itselleen, minä en tahtonut kuulua enää kelienkään muulle. Hän veti minut sohvalle, pyyhki hiljaisella, hellällä kädenliikkeellä hiukset otsaltani ja sanoi, ettei hän voi, perhettään vahingoittamatta, antaa minulle enempää kuin kaksisataa viisikymmentä markkaa kuukaudessa, mutta jos voisin tulla sillä toimeen, niin hänen puolestaan asia olisi päätetty. Ja sitten hän kertoi minulle vaimonsa saaneen viimeisessä lapsivuoteessaan kärsiä niin kovia tuskia, että häntä täytyy nyt säästää ja että he elävät sentähden oikeastaan niinkuin veli ja sisar, eikä hän luultavasti pariin vuoteen voi toivoa muutosta tässä asiain tilassa. Silloin minä tiesin myös olevani ainoastaan hätävara ja että tohtori W. ei näe minussa mitään enempää kuin muutkaan miehet, ja tämä huomio katkeroitti mieltäni siihen määrin, että olin taas kiivastua, mutta sain kuitenkin hillityksi itseni, ja hän lupasi tulla pian uudestaan minua katsomaan. Mennessään vilkaisi hän kirjotuspöydälläni olevia kirjoja ja kummastui nähdessään siinä Stormin, Fontanen ja Kellerin teoksia. »Luetteko Te näitä, vai ovatko ne vaan koristeena?» kysyi hän. »Minä luen niitä», vastasin. »Eivätkö ne ole Teistä ikäviä? Ettekö enemmän pidä jännittävistä romaaneista?» »Romaaneja minulla on kyllä omassa elämässäni», minä sanoin. Hän pudisti päätään ja sanoi: »Te ette ole mikään tavallinen tyttö, sen minä olen heti huomannut. Luulenpa Teissä piilevän jotain semmoista, mitä ei voi arvatakkaan.» »Mitä Te joutavia», sanoin minä ja silloin hän meni.

Tohtorin mentyä mietin kauan aikaa hänen tarjoustaan. Oi, miten ihanaa se olisi, mutta ei se käy. Kaksisataa viisikymmentä markkaa ei minulle riitä, varsinkaan nyt, kun on Casimir elätettävänä. Kun olen kerran hänet tänne itse hommannut, niin ei ole muuta kuin oikeus ja kohtuus, että myöskin pidän hänestä huolta. Että hän sen itse tekisi, siitä ei voi olla puhettakaan. Pahinta on, että hän on viime aikoina ruvennut ryypiskelemään liiaksi. Onneksi hän ei ole juovuspäissään raju, vaan vetelä kuin märkä riepu. Äskettäin vedin häntä pari kertaa korvalle, kun tuli semmoisessa tilassa kotiin, ja hän alkoi itkeä tillittää kuin pieni lapsi, minua rupesi ihan ilettämään, mutta täytyi nauraa samalla. Annan hänelle hyvin niukalti taskurahaa, sillä jos hän saa esimerkiksi markka viisikymmentä illallista ja olutta varten, niin hän mieluummin on syömättä ja juo koko rahan. Ei hän ole oikein tervekään, hänen suuressa ruumiissaan ei ole mitään oikeaa voimaa, hänessä on vain luita ja rasvaa, lihaksia ei ensinkään.

* * * * *

Tohtori on luvannut pistäytyä Nauheimissa minua katsomassa, josta suuresti iloitsen. Ensi viikolla matkustan. Minä ikävöin häntä. Tunnen sisällistä tyydytystä, kun saan oikein hurjasti häntä suudella. Tahtoisin kuulua yksistään hänelle. Voisin tehdä hänen tähtensä mitä hyvänsä. Toivoisin hänen vastaavan minun rakkauteeni, mutta sitä hän ei tee. Mikä minua kuitenkin lohduttaa, on se, että näen selvästi herättäneeni hänessä hyvinkin huomattavaa mielenkiintoa. Välistä tuntuu siltä kuin hän säälisi minua. Hänen äänensä on niin pehmeä ja hyväilynsä niin lempeät ja hellät…

* * * * *

Nauheimissa oli hauskaa, vaikka tohtori ei pitänytkään sanaansa, vaan matkusti perheineen Zoppotiin. Kylvyt tekivät minulle hyvää ja mielelläni olisin jäänyt sinne pitemmäksikin aikaa, mutta rahat loppuivat, ne luistavat semmoisessa paikassa käsistä niin ettei sitä huomaakkaan. Tunnen itseni nyt sangen terveeksi, ja suuren ilon tuotti minulle kotiin tullessani, kun oli huoneessani iso vihko ruusuja, tohtorin lähettämä tuliaislahja. Mutta pianpa tuli toista lajia! Casimir on näinä viikkoina menettänyt viimeisenkin häpynsä, emäntä kertoi hänen joka yö olleen kotoa poissa naisten kanssa rypemässä ja päivät maanneen sängyssään humalassa. On siinä vaan mies! Taikka ei suinkaan mies, hän ei ole enää muuta kuin sika. On yhtynyt johonkin naiseen Chausseestrasselta; minä menin maanantaina tapaamaan sitä. Ajattelin että hän voisi ottaa koko miehen luoksensa, ja sillä minä pääsisin kaikesta vaivasta. Valitettavasti ei hän ollut enää tavattavissa, oli näet paria päivää aikaisemmin poliisi korjannut hänet vankilaan. Hänen emäntänsä luona kyökissä istui kaksi surkean näköistä olentoa, jotka oli samana aamuna laskettu irti naisvankilasta, ja ne valittivat oloa siellä kovin kurjaksi. Vartianainen ei ollut koskaan puhutellut heitä muilla nimityksillä kuin »sika» ja »huora» ja toisilla yhtä kauneilla. Toisen vuode oli ollut edellisen vangin jäljeltä kamalan siivottomassa kunnossa ja siinä hänen täytyi maata. Nälkääkin he olivat saaneet nähdä. Minusta tuntui, että he panivat aika tavalla omiaan, sillä eihän voi ajatella, että tuommoisessa laitoksessa, jossa työvoimista ei ole puutetta, niin mahdoton epäjärjestys vallitsisi. Mutta mitä nälän näkemiseen tulee, näyttivät heidän valituksensa todellakin oikeutetuilta, päättäen siitä ahneudesta, millä he iskivät kiinni ruokaan. He olivat minusta niin säälittävän näköisiä, että annoin kummallekin kolme markkaa, vaikka olen nykyisin itsekkin rahapulassa ja neljäntoista päivän hyyry on maksamatta. Iso huoneeni oli minun poissa ollessani vuokrattuna muille, mutta heti takaisin tultuani sanoi emäntä sen irti ja otti minut siihen uudestaan.

Sitä minä vaan pelkään, että Casimir tekee juovuspäissään jonkin tyhmyyden, joka saattaa hänet pariksi viikoksi pimeään kamariin. Rahalla saa maailmassa kaikkea. Nyt minun täytyy ensiksi pitää huolta siitä, että saan rahaa. Se en kauheaa. Tohtori antoi minulle eilen sata markkaa, mutta pitkällekös se riittää.

18 syysk. 1894.

Eilen olin tohtorin kanssa näyttelyssä. Ajoimme sinne hevosella ja kuljimme läpi kaikki salit. Minä katselen mielelläni kauniita tauluja, yleensä kaikkea mikä on kaunista. Erittäinkin miellytti minua siellä näyttelyssä yksi taulu, laihopelto, jossa kasvoi niin paljon unikoita, että keltaiset tähkät jäivät miltei kokonaan niiden suurien, heleänpunaisten kukkien peittoon.