»Mutta, rakas lapseni, tämähän on traagillista», sanoi hän hellästi. »Jos minä olisin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja vapaa mies, koettaisin vastata Teidän rakkauteenne ja ehkäpä meistä kahdesta vielä voisi tulla onnellinen pari. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, ei Teillä ole muuta keinoa kuin unohtaa koko juttu. Minä tahtoisin olla Teille ystävänä, johon voisitte luottaa. Ettekö kertoisi minulle jotakin entisistä vaiheistanne?»
Kävellessämme eteenpäin minä kerroin hänelle kaikki; ja vaikka hän ensin ei mitään sanonut, näin kuitenkin että se häneen koski. Lopuksi puristi hän käsivarttani kovemmin ja sanoi äkkiä: »Thymian! Rakkahin Thymian! Emmekö koeta vielä kerran päästä takaisin oikeaan elämään? Jos minä ystävänä tarjoon Teille apuani, ettekö uskaltaisi yrittää hyppäystä rehellisen ja kunniallisen elämän vakavalle pohjalle?»
»Oi, miten mielelläni!» vastasin minä.
»No hyvä. Sittenpä koetetaan. Jos Teillä on oikea tahto, ei se mikään mahdottomuus ole. Me puhumme tästä vielä toiste. Mutta Teidän täytyy tahtoa! Teidän täytyy riistäytyä irti siitä huumaustilasta, jossa nyt olette, ja päästä täysin valveille». —
Mieleni tuntui tämän jälkeen oikein iloiselta ja keveältä. Maata pantuani voin pitkästä aikaa nautinnontunteella oikaista jäseneni patjoille, ja minusta tuntui samallaiselta kuin silloin ennen Ostendessa, tuntui siltä kuin puhdas, lämmin laine olisi läikähtänyt sieluni yli ja huuhtonut siitä pois kaiken saastan. Nukahdin kauniisiin unelmiin. Mutta uusi päivä toi mukanaan uusia huolia, toimeentulon huolia, joita elämä, tuo aina kyllästymätön hirviö ihmisiltä lakkaamatta vaatii. Illalla lyöttäytyi seuraani hirveä mies, nettopaino 150 kiloa, mutta nähtävästi upporikas, joka antoi minulle kaksisataa markkaa. Minun täytyi juoda sitä ennen vähintään viisikolmatta lasia samppanjaa, niin paljon tarvitsin, ennenkun unhotuksen opiumi teki minussa vaikutuksensa. Herra jumala, miten kauheaa se on! Tunnen tohtorin olevan oikeassa siinä mitä hän on minulle sanonut. Tätä elämää minä en voi kestää enää kauan. Minä en kulje ainoastaan henkistä, vaan myös ruumiillista perikatoa kohti, ja tästä tulee jonakin päivänä vielä kauhea loppu.
12 jouluk.
Tohtori ei näyttäytynyt minun luonani neljään viikkoon. Hänen nuorempi tyttönsä oli sairaana ja sentähden unohti hän kaiken muun ja myöskin minut.
Viime kuussa sattui hauska kohtaus. Meitä oli koolla jossain neljä naista, itara Friedrich ja eräs toinen samanlainen mies, ja kun tuolla viimemainitulla oli paljon rahaa, ties taivas mistä lie sen saanut, tahtoi hän kestitä meitä omalla kustannuksellaan ja me söimme ensin Dresselin ravintolassa ja siirryimme sitten yhdentoista jälkeen erääseen kahvilaan Friedrichstrassella. Kun siellä parhaillaan istumme, astuu sisään muuan rouva, katselee hämillään ympärilleen joka puolelle ja kulkee pöytien välitse eteenpäin, — minä katson ja katson häntä ja ajattelen: tuon ihmisen olen ennenkin nähnyt. Hän näytti sangen koomilliselta, yllään huokea nuttu edellisen vuoden muotia ja päässä tulipunainen hattu, joka ei millään ilveellä ota pysyäkseen hänen sileäksi kammatuilla hiuksillaan, vaan heiluu sinne tänne kuin lampaanhäntä — kaikki niin silmiinpistävän moukkamaista, tuon tavallisen pikkukaupunkilaiskaavan mukaan: koreaa, huokeaa ja mautonta. Yhtäkkiä juolahtaa mieleeni: sehän onkin kaupunginvaltuusmies Lütke-vainajan naimisissa oleva vanhin tytär G—stä, rouva Christiansen, jonka mies on karjakauppias ja usein matkoilla Berlinissä. Ja kun hän viimein on istuutunut yksinään erään pöydän ääreen, tulee edeskäypä ja ilmottaa, niinkuin olin edeltäpäin voinut arvata, että yhdentoista jälkeen ei yksinäisille naisille anneta mitään. Hän tietysti sävähtää tulipunaiseksi ja nousee paikalla ylös, ja selvästi voi nähdä että hän seisoessaan siinä uteliasten ja hymyileväin katseiden esineenä mieluimmin tahtoisi vaipua häpeästä maan sisään. Silloin minä tunsin sääliä sydämessäni häntä kohtaan, nousin ylös ja menin pyytämään häntä meidän pöytäämme.
»Te ette tunne minua, rouva Christiansen? Minä olen samasta kaupungista
— Thymian Gotteball G—stä».
»Ai, neiti Gotteball», äännähti hän helpotuksesta huokaisten, tuli mukanani ja minä esittelin juhlallisesti: lakitieteen tohtori Fernror, herra insinööri Schulze (miehessä ei tietysti hajuakaan insinööristä), rouva se ja se, neiti se ja se… Ja kun rouva Christiansen näki kaikki nuo hienot herrat kiiltonahkasaappaineen ja silintereineen, ja nuo vielä hienommat naiset, aukenivat hänen silmänsä vallan pyöreiksi, ja kun hän sitten katseli tarkemmin minua ja huomasi jalokivet sormissani ja käsivarsissani, niin hän kerrassaan tyhmistyi.