»G—ssä ne kertovat, että Teidän asianne eivät muka olisi oikein hyvin, mutta nythän minä näenkin sen olevan pelkkää jaaritusta», puhkesi hän vihdoin puhumaan.

»Niinkuin näette, minä elän loistavasti», vastasin hymyillen. Keskustelumme sujui hyvin. Minua huvitti esiintyä hienona suuren maailman naisena tuolle vähäpätöiselle porvarisrouvalle kotikaupungistani. Pian olinkin hänet kokonaan lumonnut. Isästäni en tietysti tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, mutta muuten sain tietää tuon nurkkakunnan pienimmätkin asiat. Friedrich näytteli koko ajan mitä kohteliaimman kavaljeerin osaa, puhutteli vierastamme kaikilla mahdollisilla korunimillä aina »armollisimpaan rouvaan» ja »Teidän armoonne» asti. Pikku rouva nauroi mielissään, mutta kävi lopulta levottomaksi, kun hänen miestään ei alkanut kuulua. Heidän oli näet ollut määrä kohdata toisensa siellä, kello yksitoista, mutta ei vielä kahdentoistakaan aikana hän tullut. Ukko oli kai sortunut syrjäteille; kun nuo metsäkyläläiset joskus pääsevät Berliniin, niin he elävät kuin hurjat. Kello puoli yksi nousi rouva ylös, me teimme tietysti hänelle seuraa ja Friedrich tarjoutui saattamaan hänen armoansa hotelliin. Ylpeänä läksi »armo» kävelemään tuon hienon herran käsikynkässä pois. No, sillä on kai nyt kertomista, kunhan kotiin pääsee!

Minun elämässäni tapahtuu pian suuri muutos. Tätä nykyistä elintapaani en jaksa enää pitemmältä kestää, en! Monina unettomina öinä olen heittelehtinyt vuoteessani ja miettinyt miettimästä päästyänikin, mitä olisi tehtävä, ja lopuksi olen päässyt tähän tulokseen: minä teen niinkuin niin monet muutkin, menen naimisiin Casimirin kanssa ja perustan vieraskodin, hienon, kunniallisen laitoksen, ja sanon hyvästi nykyiselle elämälleni. Olen neuvotellut tohtorin kanssa ja hän hyväksyi minun päätökseni muuten, tuon naimisjutun suhteen hän vaan oli ensin hyvin epäileväinen, mutta kun selitin hänelle, miten asemani rouvana olisi paljon selvempi ja varmempi ja että Osdorffista minun kaikissa tapauksissa olisi huoli pidettävä, myöntyi hän viimein, ja me sovimme siitä, että minä vuokraan suuren huoneuston kaupungin länsiosasta ja otan Markiewiczilta vuokralle tai vähitellen maksettavaksi hienot huonekalut. Vuokran maksusta menee tohtori takuuseen, minä myön jalokiveni ja muut arvoesineeni, joten saan pienen pääoman alkuun päästäkseni.

Osdorffin kanssa minulla oli vielä vimmattu taistelu. Kun ilmotin hänelle, että me menemme naimisiin, sanoi hän sen olevan mahdotonta, hän ei missään tapauksessa siihen suostuisi. Minä ihan ällistyin, luulin tietysti siveellisyyden puuskan häntä kohdanneen ja kysyin pilkallisesti, mikä hänen mielestään oli oikeastaan yhteiskunnallinen erotus yleisen naisen ja hänen elättämänsä miehen välillä. Sitä hän ei tietysti taas käsitä, ja nyt minä yhtäkkiä ymmärrän koko jutun. Herra kreivi molempine f:ineen ei tietysti voi naida pelkkää Gotteballia. Ensin minua nauratti ja tahdoin lyödä leikiksi koko asian, mutta kun huomasin että se oli hänen puoleltaan täyttä totta, silloin sisuni kuohahti ja minä sanoin hänelle totuuden. Tuommoinen kurja raukka! Senkin syöpäläinen! Elätättää itseään minulla ja juo minun rahani eikä hyödytä minua senkään vertaa kuin bernhardilaiskoira, jonka uskollisuuteen ainakin voisin luottaa. On laiska ja tyhmä kuin krokodiili, ja tuommoinen roisto, tuommoinen vetelehtijä, loiseläjä tässä vielä aatelisarvollaan kopeilee ja pitää itseään liian hyvänä meikäläiselle. Minä vimmastuin niin, että sieppasin kahvelin hänen kädestään — olimme juuri illallispöydässä — kävin häneen käsiksi, vein ulos ja käskin mennä täysveristen sukulaistensa luo Behrenstrasselle heidän elätettäväkseen ja pysyä vastedes poissa minun näkyvistäni. Lukitsin oven hänen jälkeensä, ja hän meni haukkuen portaita alas ja huudellen että hän ei mene, hän ei mene. Sitten annoin emännälle määräyksen, ettei hän saanut millään ehdolla laskea Osdorffia kamariinsa, koska minä olin ajanut hänet ulos. Emännän mielestä se oli minulta viisaasti tehty, jokainen järkevä ihminen oli ihmetellyt, että minä olin niin kauan voinut kärsiä tuota ruojaa. Myöhään yöllä tuli hän päissään kotiin ja kiljui kuin peto, kun ei päässyt kamariinsa, mutta minä annoin hänen raivota ja viimein hän vaikeni. Kuuden aikaan aamusella katsoin ulos. Siellä makasi mies pitkänään oven takana, paita vaan päällä, ja kuorsasi. Viskasin pesukannullisen vettä hänen niskaansa, lähetin sänkyyn enkä antanut koko päivänä ruokaa. Illalla oli hän jo pehmeä, pyysi anteeksi ja sanoi myöntyvänsä kaikkeen. Annoin hänelle neljäkymmentä pfennigiä illallista varten, ja saatuaan olla vielä pari päivää yhtä tiukalla, hän itse rukoili, että menisimme naimisiin. Silloin menimme siviilivirastoon ja tammikuussa on häät.

Eilen oli tohtori taas täällä, me puhuimme kaikki asiat valmiiksi ja etsimme nyt sopivia huoneita. Schellingstrassella on saatavana hauska, kymmenen huoneen lokaali kolmesta tuhannesta markasta, luultavasti otamme sen. Tohtori sanoo olevansa iloinen, kun minä saan oman kodin, jossa hänkin voi sitten viettää jonkun iltahetken silloin tällöin. Kahdenkesken ollessamme minä sanon häntä Juliukseksi. Minä rakastan häntä niin… tahtoisin olla hänen vaimonsa. — Mikä päähänpisto! Tähtiä saa katsella vain, niitä ei voi pyytää itselleen — —

* * * * *

»Kreivitär Thymian Osdorff! Miltä se sinusta kuulostaa?» kysyin tänä aamuna tohtorilta, koettaessani peilin edessä uutta, hienoa aamunuttuani.

»Hyvältä ja sopivalta», vastasi hän hymyillen, »minusta nähden voisi olla vaikka ruhtinatar. Ainakaan ei tuntuisi kenellekään vaikealta kutsua sinua 'Teidän korkeudeksenne'.»

»Kaunis korkeus», sanoin minä, ja kumpikin nauroimme. Tietysti en minä ajattelekkaan tuota arvonimeä omistaa. Noista kuuluisista kahdesta f:stäkin olen luovuttanut pois toisen ja olen vaan yksinkertaisesti rouva Thymian Osdorf. Meiltä on ilmotuksia useissa lehdissä ja neljään huoneeseen olen saanut jo asukkaita, mutta niitä täytyy tulla tietysti enemmän, jos mieli saada yritys kannattamaan. Toistaiseksi maksaa tohtori vuokran, mutta minä toivon myöhemmin vielä voivani suorittaa yksin kaikki. Kalliiksi se kaikki tulee, huonekalujen vuokrakin vetää sangen paljon rahaa, ja palvelijoita täytyy pitää kaksi, kyökkipiika ja sisäkkö. Aioin tulla ensin toimeen vaan kyökkipalvelijalla, mutta se ei käynyt laatuun, herrasväet vaativat niin paljon palvelusta.

Minä olen mielestäni kuin vapahdettu. Kiusattu sieluni on päässyt lepoon. Usein olen oikein iloinen ja laulelen itsekseni, jota en ole tehnyt sitten lapsuusvuosieni. Haudallani kukkivat parhaillaan lumikellot. Siellä käyn usein. Pianotehtailija-rouva käy myöskin yhä siellä ja hän pyytää aina hartaammin, että vihdoinkin kävisin hänen luonaan, hän näyttää minusta pitävän. Menenkin sinne vielä kerran. Tämä tuntuu autuaalliselta, kun saa olla taas oikea ihminen ja uskaltaa semmoisena esiintyä. Ainoa huoleni on, että Casimir voisi unohtaa roolinsa. Minä olen tehnyt hänen kanssaan paljon työtä, koettanut saada häntä ymmärtämään, että me naimisemme ja muuttomme kautta olemme siirtyneet uuteen elämään, ja että hänen ei tarvitse tehdä mitään, minä en vaadi muuta kuin että hän käyttäytyy siivosti, ei juo itseään humalaan ja ennen kaikkea pysyy jyrkästi erillään niistä piireistä, joissa tähän saakka olemme liikkuneet. Saa hän tietysti iltaisin juoda seidelinsä jossain kunnollisessa ravintolassa, pääsee teatteriin ja saa tehdä ylimalkaan mitä tahtoo, vaan ei seurustella tähänastisten toveriensa kanssa. Olen koettanut vedota myöskin hänen sääty-ylpeyteensä ja huomauttanut, ettei hänen nyt enää tarvitse pelätä sukulaisiaan ja karttaa heidän läheisyyttään, me kun olemme nyt kunniallisia ihmisiä ja ansaitsemme rehellisellä työllä leipämme eikä meillä ole enää mitään syytä hävetä ketään. Olisi erinomaisen hyvä, jos Casimirilla olisi jotain säännöllistä työtä, minä vaan en ymmärrä, mitä hän voisi tehdä. Nyt hän vetelehtii laiskana koko pitkän päivän, nukkuu kello yhteentoista, syö aamiaisen sängyssä, pukeutuu kaksi tuntia, puhdistaa kynsiään yhden tunnin, syö, käy kävelemässä, loikoo sohvalla. Ainoa hyöty, mikä minulla hänestä on, on se että hän kähertää tukkani. Sen hän tekee hyvin taitavasti ja aistikkaasti. Kun ei minun vaan tarvitsisi aina pelätä, että hän joskus tapaa entisiä tovereitaan ja ilmaisee asuntomme heille. Silloin olisi koko seurakunta pian täällä ja minä saisin pistää pillit pussiin, mitä pikemmin sitä parempi.