Kesäkuu.
Tohtori luki eilen minun päiväkirjaani ja sanoi minulla olevan huomattavat kirjailijalahjat. Se oli niin sujuvasti kirjotettu ja helppoa lukea, hän sanoi. Voipi olla, minähän olen jo niin tottunut tähän muistoonpanojeni merkitsemiseen, että se tuottaa minulle aina iloa, kun ilmestyy jotain kirjotettavaa. Sitä vaan toivon, että kerrankin saisin merkitä muistoon jotain oikein hyvää. Tällä hetkellä minulla kyllä ei ole syytä valituksiin. Huoneeni ovat vuokrattuina kaikki, paitsi yhtä ainutta, mutta ensi kuun alusta tulevat taas melkein kaikki tyhjiksi, kun ihmiset lähtevät pois. Minä tietysti en pääse minnekkään. Jos vaan yksikin huone seisoo pari kuukautta tyhjänä, tekee se minulle tuntuvan tappion. Nykyään minä käyn usein Schlachtenseessä rouva X:n luona, jonka opin hautuumaalla tuntemaan. Hänellä on pieni huvila, jossa hän asuu aivan yksin ja on senvuoksi aina hyvin iloinen minun tulostani. Kävisin siellä mielelläni vielä useamminkin, mutta minua vaivaa aina hänen luonaan jonkinlainen ujous, en voi olla aivan vapaasti, tulee mieleen tämäntapaisia ajatuksia: tämä siveä poroporvarin leski varmaan ajaisi sinut paikalla ulos ja savustaisi huoneensa sinun mentyäsi, jos hän voisi aavistaa, kuka hänen vieraansa oikeastaan on. Hän on erinomaisen ystävällinen minulle, ja luulenpa että voisin vipata häneltä ja hän antaisi niin paljon kuin vaan pyytäisin, mutta sitä en tietysti tee koskaan.
Nykyään minulla on vuokralaisina miellyttävä venäläinen aviopari, ranskalainen ja espanjalainen herra, kaksi sisarusta Magdeburgista ja tanskalainen neiti, siis kokonainen pieni kansainvälinen seura. Päivällisensä syövät kaikki täällä ja illalliset myös osaksi. Usein saan olla tulkkina vierasteni kesken, joka on toisinaan hyvinkin huvittavaa. Kaikki pitävät olostaan minun luonani ja kunnioittavat minua suuresti, ja olen varma siitä, ettei yksikään heistä uskoisi, jos saisivat kuulla kerrottavan, mikä minä olen ennen ollut. Mutta Casimiria he katsovat säälien ja ihmetellen, ja yksi herroista sanoi pari päivää sitten minulle suoraan, etteivät he voineet kukaan käsittää, miten niin viisas nainen kuin minä oli voinut yhtyä tuommoiseen mieheen. Oi, jos he tietäisivät… Minulla on nyt suuri huoli huoneistani, että saisin ne ensimäiseen päivään mennessä taas vuokratuiksi.
8 syysk.
On ilta ja olen yksin. Tekee mieleni kirjottaa. Herra jumala näitä huolia! Viidentenätoista on maksettava huonekalujen vuokra ja minulla ei ole vielä penniäkään. Tohtori on perheineen rannikolla, kirjottaa en uskalla hänelle enkä muuten tahtoisikaan häntä vaivata, kun hän jo ilmankin antaa minulle enemmän kuin hänen oikeastaan sopisi. Minulla ei ole kuin neljä huonetta vuokrattuna ja opettajattaren olen ottanut kahdeksastakymmenestä markasta kuukaudessa, joka tuottaa minulle tappiota, jollei ole niin paljon muita vuokralaisia, että tulot heistä riittävät sen korvaamaan. Jokapäiväiset menot, palvelijain palkat, kaasulaskut ja kaikki sen semmoiset panevat pään ihan pyörälle, enkä uskokkaan enää, että tätä liikettä voin kauan pitää pystyssä. Kaiken muun lisäisi vielä eräs pariskunta, joka oli asunut täällä kaksi kuukautta, kaikessa hiljaisuudessa hävisi pois ja jätti maksamatta koko laskunsa, kolmesataa seitsemäntoista markkaa kahdeksankymmentä pfennigiä. Epäilemättä tämä yritys kannattaisi, jos minulla olisi älykäs kelpo mies vieressäni auttamassa. Mutta Casimir vaan tyhmenee ja rappeutuu päivä päivältä. Äskettäin hän oli sairaana, lääkäri sanoo hänessä olevan pahan sydänvian. Hän ehkä pian kuolee. Ei meidän pidä sitä toivoa, mutta Jumala suokoon! Sitä on todellakin mahdoton ymmärtää, mitä varten tuommoisen ihmisen pitää elää. Välistä hän saa päähänsä olla pukeumatta, riisuu pois alusvaatteetkin eikä hyvällä eikä pahalla saa häntä silloin ottamaan paitaakaan päälleen. Minulla ei ole muuta neuvoa kuin lukita hänet huoneeseensa, sillä muuten olisi kaikki hukassa. Hän alkaa muutenkin käydä epämukavaksi ja vastenmieliseksi; ellen anna hänelle riittävästi taskurahaa, hän lainaa minun nimeeni ja olipa hän äskettäin koettanut varkain pantata lusikoita, mutta ei ollut tietysti saanut niillä mitään, ne kun ovat vaan alpakkahopeaa. Jos minä häntä nuhtelen, niin hän rupee hävyttömäksi. Oh, kyllä tässä on kestämistä!
Minä ikävöitsen tohtoriani. Hänen läsnäolonsa antaa minulle rohkeutta, elämänhalua ja luottamusta itseeni. Nyt on mieleni synkkä ja toivoton.
10 lokak.
Nyt on Casimir tehnyt sen, mitä olin aina hänestä pelännyt. Se ihminen on minun kova kohtaloni. Minä tiesin sen, että jotain siitä piti tulla. Jo viikkokausia hän on elänyt siveettömästi, juonut itsensä humalaan ja tullut vasta myöhään yöllä kotiin, mutta en ole saanut selville, missä hän on vetelehtinyt. Viime sunnuntaina olin kutsuttuna rouva X:n syntymäpäiville Schlachtenseehen ja olin maininnut lähteissäni, etten tulisi kotiin luultavasti ennen kymmentä. Jospa en olisi mennytkään, minulla oli ikäänkuin jonkinlainen aavistus edeltäpäin, että jotain tulisi tapahtumaan. En saanut sentähden koko iltana oikeaa rauhaa ja jollei tuo vanha rouva olisi niin hartaasti pyytänyt minua jäämään illalliselle, olisin jo seitsemän aikaan palannut kotiin. Kun siis neljänneksen yli kymmenen tulen asuntooni, kiiruhtaa palvelustyttö hämmästyneen näköisenä minua vastaan ja ilmottaa että herralla on vieras, joku nainen, hän on keittänyt heille kahvia ja myöhemmin olivat käskeneet hänen tuoda viiniä ja ruokaa, ja nainen on vielä siellä… Mieli täynnä pahoja aavistuksia käyn sisään, ruokasalissa ei ole ketään, mutta minun makuuhuoneeni ovi on lukossa. Silloin tiedän miten asiat ovat, ja meluttuani kauan aikaa oven takana ja uhattuani hakea poliisin he vihdoin avasivat. Siellä makasi nainen alastonna minun sängyssäni ja tupakoi, Casimir hoiperteli kylpyviitassa ympäri huonetta ja oli niin päissään, että tuskin kieli suussa kääntyi. Nainen päästi vain ivanaurun, kun minä tyynesti ja varmasti käskin hänen nousta ja mennä matkaansa, ja sanoi olevansa nyt Osdorffin vieraskodin asukas ja herra Osdorffin maksavan hänen puolestaan. Minä tiesin kokemuksesta, ettei tuommoisia vastaan auta muu kuin väkivalta, kutsuin tytön avukseni, niin kiusallista kuin se olikin, ja yhdessä kiskoimme hänet sängystä, ja kun uhkasin heittää hänet eevanpuvussaan portaita alas, katsoi hän edullisemmaksi viskata kiireimmiten vaatteet päällensä ja poistua kauheasti kiroillen ja haukkuen, jossa toimessa Casimir häntä uskollisesti auttoi ja huusi tytön läsnäollessa, etten minä ollut yhtään parempi, päinvastoin, — — voi, se oli hirveää tulla sillä tavalla paljastetuksi palvelustytön edessä, olisin voinut tappaa siihen paikkaan koko miehen. En muista milloinkaan ennen tuota naista nähneeni, mutta jälistäpäin sain tietää hänen asuntonsa ja että Casimir on jo kauan seurustellut hänen kanssaan, ja silloin tiesin myös, että meidän kohtalomme oli päätetty. Ja niin se olikin.
Paria päivää myöhemmin soi ovikello. Joku hieno herra haluaa tavata minua. Palvelustyttö vie hänet saliin ja kutsuu minua. Luullen siellä olevan jonkun asunnon tarvitsijan, astun sisään ja — edessäni seisoo »itara Friedrich». Hän oli jo ottanut muutaman ryypyn, tahtoi syleillä minua ja vakuutti surreensa melkein kuoliaaksi itsensä, kun minä olin hävinnyt niinkuin kaste maan päältä j.n.e. ja kaikki ystävät ja toverit muka ikävöivät minua j.n.e. Minä unohdin sillä kertaa kaikki viisauden ja varovaisuuden vaatimukset, pyysin saada pysyä erillään hänen tuttavuudestaan ja huomautin hänelle missä ovi oli. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Se oli ajattelematonta. Heti hänen mentyään ulos olin selvillä siitä, mikä minua odotti. Aivan oikein, kolmantena iltana sen jälkeen tulee Casimir kotiin mukanaan yksi mies ja kaksi tyttöä. He asettuivat ruokasaliin ja vaativat illallista. Tällä kertaa koetin olla viisaampi ja annoin heille kaikkea mitä tahtoivat. Illan kuluessa tuli heidän seuraansa kymmenen henkeä lisää ja silloin alkoi hurjat juomingit, he kävelivät pitkin tuoleja ja pöytiä ja pitivät semmoista helvetillistä meteliä, että kaikki vuokralaiseni juoksivat kauhistuneina tiedustelemaan, mitä oli tekeillä. Minä en tiennyt mitä tehdä, ja hädissäni lähetin hakemaan tohtoria, joka heti tulikin, mutta ei hänkään tiennyt mitään neuvoa, vaan tahtoi ilmottaa asian poliisille. Siihen minä taas en suostunut, kun muistin miten nuo olivat kerran pelastaneet minut itseni poliisin kynsistä, ja tiesin ettei ole hyvä saada noita ihmisiä verivihollisikseen. Tohtori jäi luokseni siksi kun he viimein — kuuden ajoissa aamulla — menivät pois.
Huone oli kamalan näköinen. Minun hienolla matollani lainehti punssi ja olut, tuolien nahkapäällykset oli rikki poljettu ja liattu, paljon esineitä oli särjetty. Kaikki tuo täytyy minun nyt korvata Markiewiczille; ennestään olen hänelle velkaa jo kolmesataa markkaa. Minä olen joutunut velkaan niin monelle ihmiselle, että se oikein hirvittää, ennen en ollut tiennyt koskaan veloista mitään. Meillä on ollut tämä huoneusto nyt yhdeksän kuukautta, ja tänä lyhyenä aikana olen saanut myödä kaikki arvoesineeni ja uponnut velkoihin niin, etten ymmärrä miten niistä pääsen selviytymään.