12 jouluk.
Tammikuun 1 päivänä muutamme pienempään huoneustoon Potsdamerstrasselle. Julius on järjestänyt kaikki minulle. Kävi mahdottomaksi jäädä edelleen entiseen paikkaan, varsinkin sen jälkeen kun Casimir teki viimeisen kepposensa. Hän ja jotkut muut olivat eräänä iltana, kun minä olin muutamien vuokralaisteni kanssa teatterissa, hilanneet takaportin kautta ulos joukon huonekaluja, juuri sen verran kuin tarvitaan yhden huoneen kalustamiseen, ja sen koommin en ole niistä mitään kuullut. Hän on tietysti kuljettanut ne nartulleen. Periaatteesta minä en käänny poliisin puoleen, eikä se olisi toisekseen mitään hyödyttänytkään, takaisin en kuitenkaan olisi mitään saanut. Minä en siis voinut pitää enää kauempaa tätä suurta huoneustoa, enkä olisi muutenkaan voinut jäädä tähän taloon asumaan, kun palvelustytöt eivät tietysti ole voineet pitää suutaan kiinni, ja talon kaikki muut asukkaat ovat ruvenneet minuun kierosti katsomaan. Tuon suuren juomingin jälkeen ilmottivat kaikki luonani asuvat naiset muuttavansa pois, ja talon isäntä, jolta pyysin vapautusta vuokrasopimuksen täyttämisestä, kirjotti minulle, että sitä parempi mitä pikemmin hän minusta pääsee. Markiewiczin kanssa on Julius sopinut siten, että hän korvaa mitä huonekaluista on hävinnyt tai vahingoittunut, loput annetaan takaisin. Nyt minä otan huonekaluni vähitellen maksettavaksi. Meillä tulee olemaan siellä uudessa paikassa viisi huonetta, joista neljä vuokraan pois. Casimir ei ole juuri milloinkaan kotona, välistä hän on poissa viikonkin yhtä mittaa, enkä minä tiedä yhtään, missä hän on ja mitä tekee, mutta en siitä välitäkkään, olen vaan iloinen, kun ei tarvitse häntä nähdä.
17 tammik.
Tällä kertaa minulla oli onni matkassani, uudessa asunnossa sain kaikki huoneet heti vuokratuiksi. Paljon kolikoita ei siitä tosin heltiä, täytyy välttämättä hankkia itselleni sivutuloja. Aion yrittää taas antaa kieliopetusta. Helpolta ei tämä tunnu, mutta tahdon koettaa sittenkin. Tahdon elättää itseni kunniallisella tavalla. Entisessä asunnossa herrat viime aikoina rupesivat minua liiaksi lähentelemään, mutta minä tein jyrkästi lopun heidän yrityksistään. Se vaikuttaa minuun vastenmielisesti. Minulla on tohtorini, häneen minä tyydyn, hänelle koko sydämeni kuuluu. Hän on niin hyvä, aivan liian hyvä minulle. Casimir on taas sairas. Sairaana ollessaan hän pysyy kotona, muuten ei.
10 helmik.
Ei ole minulla onnea. Jos joskus olen mielestäni päässyt jotenkin siihen paikkaan, johon olin yrittänyt, samassa jo tulee uusi onnettomuus, joka työntää minut takaisin. Casimir tuli neljätoista päivää sitten yhtäkkiä kauheasti kipeäksi, ensin turposi ylähuuli, sitten koko kasvot ja hän kävi niin hirveän näköiseksi, että täytyi pitää hänet piilossa kaikilta ihmisiltä. Kutsuttiin lääkäri häntä tutkimaan, ja hän sai pian asian selville: tuo vaivainen on hankkinut itselleen kuppataudin. Antaessaan hänelle elohopearuiskutusta sattui lääkäri katkaisemaan ruiskunsa kärjen, ja hän huusi ja ähkyi koko yön tuskissaan. Me olemme erotettuina toisistamme, hän makaa palvelustytön huoneessa ja tyttö nukkuu minun kanssani. Pelkään kovasti tartuntaa. Minun tohtorini ei luule hänen elävän kauan sydänvikoineen ja heikkoine ruumiinrakennuksineen. Maailma on tosin niin suuri, että me kaikki siihen hyvin sovimme, ja minä mielelläni suon jokaiselle määrätyn osansa elämästä, mutta Casimirista ei olisi mitään vahinkoa, vaikka hän kuolisikin. Minulla on nyt alituinen kiusa hänen tovereistaan, joita juoksee täällä pitkin päivää häntä katsomassa. Haluaisin tietää, mikä merkitys hänellä on oikeastaan ollut heidän joukossaan, kun niin hyvin tiedän, että hän ei kelpaa mihinkään toimeen. Pelkään heidän käyttäneen häntä semmoisiin tehtäviin, joihin ei kukaan muu ole ryhtynyt. Mutta minulle se on samantekevä. Jos olisin rikkaampi, lähettäisin hänet johonkin parantolaan, sillä täällä hän on minulle raskaana taakkana.
Surua ja huolia vaan. Nykyiset vuokralaiseni syövät kaikki ulkona, ja jos he jolloinkulloin syövätkin jonkun aterian kotona, maksavat he niin vähän, ettei siitä jää minulle voittoa yhtään. Kaikkiaan hyödyn vuokralaisistani juuri niin paljon kuin tarvitsen huonekalujen hinnan suorittamiseen. Tohtori maksaa yhä vielä minun koko hyyryni, joka ei ole minulle mitään hauskaa, kun tiedän hänen kuluttaneen minun tähteni rahojaan enemmän kuin hän oikeastaan voisi. Mutta minkä sille mahtaa, täytyyhän sitä elää. On hirveästi masentavaa herätä aina joka aamu samoihin huoliin, jotka illalla ovat viimeisinä ajatuksissa. Kohta minulla ei ole mitä voin päälleni panna. En osaa ensinkään käyttää enää yksinkertaisia ja huokeita pukuja. Kaksi oppilasta minulla on nyt, muuan nuori vapaaehtoinen ja ylioppilas; markka tunnilta, ei lyö leiville sekään. Toisinaan ajattelen: Thymian, elä ole tyhmä. Kaunis, älykäs nainen kyllä löytää vielä satamarkkasia kadulta. Yksi kerta ei mitään merkitse. Pane silmät kiinni vaan ja pure hampaat yhteen, ja ykskaks on pari seteliä ansaittu, ja sillä sinä elät taas pitkän aikaa eteenpäin. Minä en tahtoisi palata tuohon hirveään elämään takaisin, mutta vahvasti houkuttelee minua ajatus saada sillä tavalla vähän huojennetuksi näitä siunattuja toimeentulon huolia, jotka kiusaavat minua yöt ja päivät.
* * * * *
Niin se sitten käypi. Minä en tahtonut ja siinä sitä sittenkin ollaan. Siitä asti kun kävin tapaamassa Mimiä ravintolassa. Hän tarjoilee yhä vielä samppanjaa ja on jonkun verran pöhöttynyt paljosta ryypiskelemisestä. Muuten hänellä on nyt ystävätär, eräs rikas vanhapiika Moabitissa. Hän sanoo rakastavansa naisia enemmän kuin miehiä. Miehiin niin pian kyllästyy. Uskon sen kyllä hänestä, hän onkin itse puoleksi mies. Join siellä pari lasia saadakseni enemmän rohkeutta ja otin kiinni kauniin miehen, joka vei minut erinomaisen hienoon poikamiehenasuntoonsa. D. on hänen nimensä ja hän mieltyi minuun niin, että tarjosi heti vakinaista paikkaa. Minä en kuitenkaan tahtonut suostua, koska tämä piti olla vain poikkeustapaus. Mutta nuo viisikymmentä markkaa olivat jo seuraavana päivänä lopussa, ja silloin ei ollut muuta neuvoa kuin lähde taas. Elämä on jatkuvaa taistelua, jossa tapetaan päiviä toinen toisensa perään, tapetut jäävät taaksemme ja häviävät olemattomiin, mutta eteemme kohoaa yhä uusia ja uusia, eikä milloinkaan saa loppumaan taistelua tätä tuhatpäistä hydraa vastaan.
Eräänä iltana olin Nixin kanssa Apolloteatterissa. Meillä oli sijat vierasaitiossa ja minua vähän hävetti istua hänen vieressään, kun hän esiintyi kaikessa jalokiviensä loistossa ja minulla ei ollut enää minkäännäköisiä koristeita. Hän olikin tietysti niin erinomaisen hienotunteinen, että huomautti heti siitä ja rypisti pahasti nenäänsä, kun sanoin menettäneeni kaikki vuokrahommissani. »Minä olen ajatellut, että tohtori W. ylläpitää sinua», sanoi hän. Selitin hänelle, kuinka asianlaita oikeastaan on. »No niin, voinhan sen hyvin uskoa, tuon vanhan kitupiikin olen minäkin oppinut tuntemaan», vastasi hän ja kertoi puolitoista vuotta sitten kysyneensä häneltä neuvoa hermotaudissa, hän kun on spesialisti sillä alalla, ja se maksoi kaksikymmentä markkaa. Tohtori oli pitänyt hänet luonaan sen illan, ja Nix on myös tunnettu määrätyistä taksoistaan, viittäkymmentä markkaa vähemmällä ei hän ota ketään vastaan. Hänen lähtiessään vähensi tohtori kuitenkin nuo kaksikymmentä markkaa pois ja maksoi hänelle vain kolmekymmentä, josta Nix on yhä vieläkin äkeissään.