Minä vastasin: »Kunnioitettava herra kreivi! Osdorffin perheen toivomuksia minä en ota ollenkaan huomioon. Lähetettyään Casimirin Amerikkaan hänen sukulaisensa eivät ole vähääkään välittäneet hänestä, vaikka he tarkoin tiesivät, ettei hän voisi siellä elättää itseään paremmin kuin täälläkään, vaan kuolisi ennen pitkää kurjuuteen. Minä olen häntä armahtanut. Minä olen lähettänyt hänelle matkarahat ja olen kuluneina vuosina pitänyt hänet ruuassa ja vaatteissa ja olen koettanut naimisemme kautta hankkia hänelle ja itselleni mahdollisuutta kunnialliseen toimeentuloon. Kaiken tämän olen tehnyt ystävyydestä Casimiria kohtaan ja muistellen entisiä yhteisiä kouluaikojamme, enkä ole saanut siitä muuta kuin harmia ja kiittämättömyyttä palkakseni. Mutta kun olen sitä näin kauan kestänyt, aion kestää loppuun asti, ja sukulaisten sekaantumista tähän asiaan ei tarvita. Casimir on minun mieheni, minä pidän huolen hänestä ja sillä hyvä.» Niin minä puhuin, kreivi nyykäytti päätään ja sanoi sukulaisten tietysti kiitollisuudella tunnustavan kaikki, mitä olin Casimirin hyväksi tehnyt, mutta arveli tuntuvan minulle itselleni hirveältä olla yhdistettynä tuommoiseen mieheen.
»Minä olen sen osan valinnut ja saan siihen tyytyä», vastasin, »miehestäni minä en missään tapauksessa luovu.»
Kreivi silitti harmaata partaansa — hän on noin puolivälissä viiskymmenlukua, kaunis vanha herra, sinisilmäinen — ja tarkasteli minua tuntijan silmillä, jotenkin sillä tavalla kuin hevosurheilija tarkastaa kilpajuoksijaa; minulla on hieno vainu, tiesin aivan tarkkaan mitä hän ajatteli. Puhelimme siinä toista tuntia, minä selvitin hänelle, miten olin tullut Casimirin tuntemaan, ja kerroin turhista yrityksistäni hankkia toimeentuloni huoneiden vuokraamisella.
»Te olette siis naimisissa ja kuitenkin yksin. Yksinäinen nainen, ilman mitään turvaa elämän taistelussa», lausui kreivi ja kertoi sitten jo vuosikausia olleensa leskenä ja asuvansa yksin, kun ainoa poikansa palveli luutnanttina eräässä posenilaisessa rykmentissä. Mennessään hän lupasi käydä tilaisuuden sattuessa meitä vielä katsomassa, ja minä näin että hänen tunteensa minua kohtaan olivat ystävällisiä ja että — ehkä minun tulevaisuuteni onkin tämän hienon, ylhäisen kavaljeerin käsissä, jos vaan käyttäydyn viisaasti ja taon rautaa niin kauan kuin se on kuumana.
Kotiin tultuaan Casimir meni heti sänkyyn. Hän huononi päivä päivältä ja lopuksi hän ei kyennyt enää omin voimin nousemaan istualleen sängyssään eikä millään tavalla itseään auttamaan. Minulla oli hänestä niin sanomattoman paljon vaivaa, että lopultakin rupesin vakavasti harkitsemaan, eikö sittenkin olisi paras suostua hänen sukulaistensa tarjoukseen, sillä hänen hoitamisensa alkoi käydä yli voimaini enkä minä missään tapauksessa olisi sitä kauan kestänyt. Muuten hänen ystävänsä ja ystävättärensä eivät häntä suinkaan unohtaneet, jonka tässä heidän kunniakseen mainitsen. Tokko porvarillisissa piireissä tavataan ystävysten ja ammattitoverien kesken niin paljon rakkautta ja uhrautuvaisuutta, se jääköön sillensä. Mitä ikänä hän halusi, he hankkivat, kokonaisia koreja samppanjaa ja etelän viinejä, kalleimpia hedelmiä ja kaikenlaisia vahvistavia aineita. Tuskin milloinkaan kukaan heistä tuli tyhjin käsin. Ja silloin kun hän oli huonoimmillaan, syyskuun alkupuolella, ja me emme voineet jättää häntä öillä yksin, tulivat he vuorotellen valvomaan hänen luonaan, enkä ole kuullut yhtään ainoata sopimatonta enkä raakaa sanaa Casimirin sairasvuoteen vieressä. Päinvastoin! Sinä aikana näin, että ruumistenkin joukossa on ihmisiä, hellätunteisia ja lähimäistään rakastavia ihmisiä. Muutamia heistä pääsin tuona synkkänä aikana lähemmäksi kuin ennen. Niinpä esimerkiksi »valkeaa Dorista», joka on tarjoilijana eräässä yökahvilassa Friedrichstrassella ja jonka en ollut luullut enää osaavan lausua yhtään ainoata säädyllistä sanaa. Yhdessä istuessamme iltaisin hän kertoi minulle elämäntarinansa. Hänen äitinsä oli joutunut parituksesta kuritushuoneeseen ja myöhemmin ojennuslaitokseen. Isä oli juomari, ja tyttö kasvatettiin veljineen työtalossa. Kun hän sitten muutti isänsä luo, täytyi hänen sieltä pian paeta, kun oma isä ja oma veli tahtoivat väkisin maata hänet. Taivasten luoja sitä kurjuutta, mitä tuo raukka on saanut kärsiä! Minä olen aina tavannut rikkaita, ainakin varakkaita herroja, jotka ovat minua säädyllisesti kohdelleet, mutta hän, jossa ei ole muuta vetovoimaa kuin omituinen, melkein lumivalkea tukkansa, hän saa tyytyä siihen mitä tarjotaan, eikä silloin tarvitse ihmetellä, minkätähden hän on niin hirveästi raaistunut. Mutta että hänen sielustaan sittenkin löytyy hyviä ominaisuuksia, uskollisuutta ja alttiutta, sen tulin tuona aikana kokemaan.
Casimir pysyi hengissä marraskuun loppuun, mutta silloin kävi hän eräänä yönä niin huonoksi, että täytyi hakea lääkäri, joka antoi hänelle kamferttiruiskutuksen, mutta ei mikään enää auttanut, puoli kuusi aamulla oli kaikki lopussa.
Kreivi, joka oli pitänyt sanansa ja kävi meillä silloin tällöin, antoi minulle heti seitsemänsataa markkaa hautajaisia varten. Niillä maksoin kirstun ja haudan sekä muut tarpeet. Ne olivat suuret hautajaiset, koko Berlinin puolimaailma ja kaikki mitä siihen kuuluu oli mukana. Asuntoni tuli tulvilleen kukkasia, niiden joukossa harvinaisen kauniita seppeleitä, ja kirstu kokonaan peittyi kukkiin. Viidessäkymmenessä hevosessa seurasi surusaatto ruumisvaunuja, niin että saaton kulkiessa liike Potsdamerstrassella vähäksi aikaa pysähtyi. Miehillä oli kaikilla suruharso silinterissään, naiset syvimmässä surupuvussa. Haudalla lauloi kirkkokööri virren, ja pastori piti kauniin saarnan, joka oli minusta juuri sellainen kuin saarnan siinä paikassa piti ollakkin. Hän lienee ollut jonkin vapaamman suunnan miehiä, sillä hän ei puhunut paljon Jumalasta ja taivaasta, mutta siinä, mitä hän sanoi, oli pontta ja perää. Kun me eloonjääneet seisomme avonaisen haudan partaalla, lausui hän, silloin vasta oikein ymmärrämme ajallisten harrastusten mitättömyyden. Meidän taipumuksemme, tahtomme ja intohimomme määräävät tiemme elämässä. Ja intohimomme saavat meidät tavallisesti unohtamaan ihmiselämän ainoan luotettavan kompassin, jonka neula osottaa värähtämättä kaiken loppua, hautaa kohti. Miten toisin olisi moni kohta elämässä, miten moni ihmiskohtalo olisi toiseksi muodostunut, jos jokainen aina pitäisi mielessään, että elämä ei ole muuta kuin lyhyt vaellus sillä suurella tiellä, joka vie iankaikkiseen rauhaan. — Se oli kaunis saarna, ja hautaa ympäröivässä mustassa kehässä näkyi paljon vakavia, kalpeita kasvoja.
Voi kuulua teeskentelyltä, mutta se on sittenkin totta, että Casimirin kuolema, kaikesta huolimatta, jätti aukon minun elämääni. Olisihan hänen kuolemansa pitänyt tuntua minusta vapautukselta, ja tosin se tuntuikin, mutta kuitenkin — —, minä sain nyt pitkästä aikaa taas nukkua yöni rauhassa, en tarvinnut enää nähdä ja kuulla tuota surkeutta, mutta sittenkin siitä puuttui jotakin. Elämäni tuntui menettäneen viimeisen ja ainoan sisältönsä, ja nyt minä olin vasta jäänyt ihan ypö yksinäni maailmaan.
Itkeä en ole voinut, mutta surrut olen Casimir raukkaa täydestä sydämestäni. —
Siitä on kulunut viisi viikkoa. Tohtorin kanssa olen kesän kuluessa jälleen sopinut, en kestänyt tuommoista tilaa kauempaa, vaan pyysin häntä tulemaan. Aivan samanlainen kuin ennen ei välimme kuitenkaan ole, sillä en minä voi D:lle heti matkapassia antaa. Kreivi käy usein luonani minun leskeksi tultuani ja osottaa minulle aina isällistä hyväntahtoisuutta. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi alkamassa uusi jakso elämässäni, mutta en tahdo mennä ennen aikojaan paperille panemaan, mitä ajattelen ja odotan; siinä suhteessa olen taikauskoinen. Jos olisin jumalinen, rukoilisin tänä uudenvuoden yönä: Hyvä Jumala, anna sen tapahtua, mitä minä toivon. Anna minulle pari hyvää, surutonta, rauhallista vuotta!