5 helmik. 1897.
Näetkös, rakas kirjani, miten oikeassa minä olin! Minulla on todellakin hieno vainu. Minä näin sen noista sinisistä, nuorekkaasti hehkuvista silmistä, jotka sopivat niin hyvin yhteen hänen harmaan partansa kanssa, että niistä loistaa vielä koko joukko käyttämätöntä miehuudenvoimaa ja todellista elämäniloa. Heti hänen ensi käynnillään se herätti huomiotani. Siinä olisi mies sinua varten — niin jo silloin sanoin itselleni — laita vaan niin, että miellytät häntä. Ja ihan niin se on nyt käynyt. Minä olen hyvin onnellinen. Ja mikä paras kaikesta, hän miellyttää minua niin suuresti, etten tarvitse pienimmälläkään tavalla pakottaa itseäni kuulumaan hänelle. Ne ovat aina olleet minun heikko puoleni tuommoiset ritarilliset ja hienot vanhanpuoleiset herrat. Totta kyllä, tohtori olisi vielä rakkaampi, mutta mikäpä tässä maailmassa on koskaan täydellistä.
Ja niin hienosti ja taitavasti hän siinä osasi menetellä, että vähitellen, noin vaan huomaamatta isällinen hyväntahtoisuus hänen käytöstavassaan yhä enemmin ja enemmän lämpeni, ja lopullinen ratkaisu ei ollut meille kummallekaan mikään odottamaton yllätys. Söimme illallista yksityisessä huoneessa, ja jälkiruuan aikana katseli hän minun käsivarttani, ihaillen sen hienoja piirteitä, ja ilmaisi kummastuksensa siitä, ettei minulla ollut yhtään rannerengasta eikä sormusta. Sanoin vuokraamishommani nielleen kaikki. Hän naurahti ja virkkoi: »Viehättävä nuori nainen, niinkuin Te, on määrätty elämän valopuolta varten, eikä hänen pitäisi ollenkaan oppia tuntemaan tuommoisia arkihuolia. Teidän on löydettävä ystävä, joka saattaa Teidät jälleen nauttimaan elämää ja sen riemuja…»
Katsoin häntä silmiin ja kysyin: »Mistä voin semmoisen ystävän löytää?» Ja hän vastasi: »Se riippuu siitä… ystävänne pitäisi olla luultavasti jotenkin samanikäinen kuin Te itse? Minä kai sopisin mielestänne Teille isoisäksi, vai kuinka?» Olin hetkisen vaiti, punastuin, ja tiesin sillä hetkellä olevani viehättävän tyttömäinen.
»Ei», vastasin hiljaa, »nuorista miehistä olen saanut jo kylläni, jos vielä voin ketään rakastaa, niin sen pitää olla vanhempi mies…»
»Voitteko uskoa itsenne minun huostaani, Thymian?» kysyi hän. »Minä olen ihaillut ja rakastanut Teitä niin kauan kuin olen Teidät tuntenut, ja minusta tulette saamaan luotettavan ystävän, joka avaa Teille taas oven elämän iloihin. Me tunnemme molemmat maailman ja elämän, emmekä tarvitse teeskennellä toisillemme. Minä en mene enää naimisiin. Mutta Teitä tahtoisin käsilläni kantaa, Teille antaa ja hankkia kaikki, mikä nuorta ja kaunista naista ilahduttaa, ja ainoastaan yhden ehdon panen Teille: minä en kärsi mitään muita jumalia rinnallani. Teidän on oltava ainoastaan minun omani. Minun täytyy voida luottaa Teihin…» Vastauksen asemesta heittäydyin hänen kaulaansa ja suutelin häntä kuin hullu pelkästä kiitollisuudesta ja ilosta. Hän piti sitä kaiketi todellisen intohimon purkauksena, tuli aivan kuumaksi ja punaiseksi ja me olimme kuin nuori, onnellinen, rakastava pari…
Viikon päästä matkustamme Rivieralle, ja sieltä Parisiin. Asuntoni olen vuokrannut pois, huonekaluni myynyt, mikäli ne olivat omiani, ja teen jo matkavalmistuksiani. Takaisin tultuamme kreivi hankkii minulle uuden asunnon. Hän ostaa minulle kaikki mitä vaan mieleni tekee ja lukee toivomukseni silmistäni. Minä olen iloinen, sillä nyt olen vihdoinkin saavuttanut sen, mitä olen niin kauan tavotellut. Minulla on ystävänä rikas ja ylhäinen mies, todellinen kavaljeeri, jolta en tarvitse milloinkaan pelätä loukkaavaa tekoa, en tarvitse enää laskea menojani, sillä kaikkea on yltäkyllin. Nyt voin pitää huolta siitäkin, että tulevaisuuteni tulee turvatuksi. Gersonilta ja Biesteriltä olen tilannut ihastuttavia pukuja. Äärettömästi iloitsen siitä, että pääsen matkustamaan» etelään ja Parisiin. Nyt viimeinkin saan kerran häiritsemättömästi nauttia elämästä. Ystäväni — minun pitäisi häntä kutsua Otoksi, mutta se tuntuu vielä vaikealta — ei tarvitse pelätä, että häntä pettäisin, en tunne vähintäkään halua semmoiseen, rajatonta kiitollisuutta on vaan sydämeni täynnä häntä kohtaan.
Tohtorille olen jo sanonut hyvästi. Se oli kyllä vaikeaa, sillä yhä selvemmin tunnen, kuinka syvästi olen tuohon mieheen kiintynyt. Hän otti minun tunnustukseni kylmästi vastaan, puisti päätään ja sanoi odottaneensa minulta suurempaa lujuutta. Herra jumala, helppohan sitä on toiselle moraalia saarnata, mutta minkäpä minä sille teen, että asiat ovat niinkuin ne ovat. Minä olen liian pehmeä kestämään niitä tuhansia vastoinkäymisiä, jotka olemassaolon taistelussa alituiseen nostavat tien pystyyn edessämme. Ja tohtoria en ole tänä viimeisenä vuotena paljon nähnytkään, hänen perheensä ja virkansa ovat vieneet hänen kaiken aikansa. Mutta sittenkin tuntui ero katkerilta, hänkin näytti minusta hiukan liikutetulta, minä taas itkin puolen yötä. D:lle aion kirjottaa vasta Parisista. On vähän kiusallista jättää häntä näin, sillä hän auttoi minua hädässä, ja nyt hän saa matkapassin, mutta semmoistahan se on yleensä maailmassa. Elämässä tyrkkii toinen toistaan, kaikki vaan tahtoisivat päästä eteenpäin; mies se, kellä on kovimmat kyynäspäät.
Mutta minä iloitsen lapsellisesti elämästä, joka nyt vihdoinkin, vihdoinkin tahtoo suoda minulle auringonpaisteisia päiviä. Päiväkirjani seuraa minua. Toivottavasti voin tästedes merkitä muistiin iloisiakin kokemuksia.
* * * * *