Mutta juuri semmoisessa ihmeellisessä ympäristössä tulee ehdottomasti mieleen katkeria maailmantuskan ajatuksia. Miksi tämmöinen ihana maailma on luotu, ellei luojan tarkotus ole ollut kansottaa sitä yhtä ihanilla, täydellisillä ja onnellisilla olennoilla? Se ei ole mikään hyvä jumala, joka rakentaa rikkaan, kauniin maailman ja asettaa siihen niin paljon köyhää ja rumaa elämää.

Me olimme Nizzassa ja Monte Carlossa ja kuljimme pitkin Rivieraa. Nizzan lähellä meillä oli yksi huvilankerros vuokrattuna aivan meren rannassa. Usein istuimme myöhään yöhön verannalla ja katselimme auringonlaskua, joka siellä on niin komea ja synnyttää sellaisia värivivahduksia, että sesessionistien taulut kummallisine väreineen eivät nyt enää tunnu minusta kovinkaan hassuilta ja mahdottomilta. Hehkuva tulipuna, pehmeä, sulava karmiini ja niiden ohella veden kova ruiskukansini saavat aikaan niin käsittämättömän ja fantastisen väritunnelman, että täytyy nähdä se voidakseen sellaista uskoa. Kauneinta on silloin, kun aurinko on jo poistunut näkyvistä ja jättänyt ruusunpunaisen hohteen, joka panee horisontin hehkumaan ja täyttää väriloistollaan koko ilman ja meren, se on niin ihmeellisen ihanaa, että usein tulee pidättäneeksi henkeään voidakseen siitä täydellisesti nauttia. Ja kaikkein kauneimmalta tämä tuntuu, kun saa sitä katsella yhdessä toisen ihmisen kanssa, jonka tietää olevan siihen yhtä ihastuneen, jolle voi siitä puhua ja tietää tulevansa ymmärretyksi.

Kreivi on hyvin viisas, kokenut mies, on paljon matkustellut aikoinaan ja tuntee oikeastaan koko maanpiirin. Kaksi kertaa on hän tehnyt matkan maan ympäri. Minä saan oppia häneltä paljon enkä väsy milloinkaan kuuntelemasta hänen kertomuksiaan. Olen ylpeä siitä, että olen onnistunut tämän miehen kiinnittää niin lujasti itseeni. Se ei ole aina niin helppoa; nämä herrat ovat semmoisia mestareita itsensähillitsemisen taidossa, että he kaikissa tilaisuuksissa hallitsevat jossain määrin tunteitaan ja osaavat aina ohjata toivomuksiaan ja intohimojaan, niin ettei heille tarvittaessa ero ja kieltäytyminen kovinkaan vaikeaksi käy. Mutta minun ystäväni ei tänään minusta keveällä sydämellä eroisi, siitä olen varma. On verraten helppoa ottaa kiinni tuommoinen mies kuin kreivi on, mutta pidättää häntä ja kiinnittää itseensä, se on vaikeaa. Minä tiedän tarkkaan, että hän tullessaan minun ystäväkseni oli lujasti päättänyt olla varuillaan eikä antaa minulle mitään vaikutusvaltaa itsensä yli, mutta miten vahva ja ylpeä ja kova tuollainen miehentahto lieneekin, naisen viisas, taipuisa tahto on kuitenkin sitkeämpi ja pääsee lopulta voitolle. Minä voin vaikuttaa häneen; hänen itsensä huomaamatta taivutan hänen tahtonsa ja pakotan sen tottelemaan omia toivomuksiani. Voisin häneltä pyytää tänään mitä hyvänsä, ja hän antaisi. Tosin minun täytyy olla aina varuillani, aina mukaantua toisen mielialoihin eikä milloinkaan näyttää omiani. Tätä taitoa en ole koskaan ennen harjotellut, koska en ole sitä tarvinnut, mutta ei se ole minusta erittäin vaikealta tuntunut.

Varma on, että kreivi on herttainen vanha herra, ja minä en voi kyllin kiittää kohtaloa, joka hänet toi tielleni, mutta en sittenkään tunne olevani niin onnellinen kuin tahtoisin. Usein en saa öillä unta ja ajatukseni harhailevat silloin kaikkialla. Luulen olevan ihmisiä, jotka eivät milloinkaan voi tulla onnellisiksi, siksi että heiltä puuttuu kyky siihen, ja sellaisiin kai kuulun minäkin. Minun sydämessäni asuu alituinen levottomuus ja ikuisesti tyydyttämätön halu saada jotakin, jota en itsekään tunne enkä osaa sanoilla selittää. Katkerasti ikävöin Juliusta, sydämeni sykkii kiivaammin häntä muistellessani, kipeästi kaipaan hänen rakkauttaan ja silloin tulen välistä ajatelleeksi, että se ehkä onkin rakkaus, joka minulta puuttuu. Minua on elämässäni paljon ihailtu ja haluttu, mutta oikeastaan ei koskaan oikein rakastettu. Miehet ovat aina tahtoneet vaan ruumistani — onko minulla sielukin, sitä ei ole kukaan kysynyt.

Kun makaan siten öillä silmät auki ja ajattelen ja muistooni palautuu kaikki se rumuus, saasta ja ilkeys, jota olen saanut kokea, silloin kohoaa mieleeni toiselta puolen rakkauden kaipuu kuin taivaallinen olento levitetyin siivin. Tahtoisin saada lapsen, tahtoisin vielä kerran tulla äidiksi. Tällä kertaa eivät jumalat eikä perkeleet riistäisi minulta lastani. Oi, miten minä sitä rakastaisin, ja miten onnelliseksi sen rakkaus tekisi minut! Ja jos se olisi tyttö, miten sitä hoitaisin ja suojelisin! Pitäisin huolta siitä, että sen silmät näkisivät vain kaunista, korvat kuulisivat vain puhdasta ja hyvää, elämän loan ja saastan pitäisin siitä kaukana… Ja onko tämä kaipuu niin mahdoton tyydyttää? Minähän olen vielä nuori, muut menevät vasta naimisiin minun iälläni ja synnyttävät vielä kuusi seitsemän lasta, ja vietänhän minä nykyään aivan säännöllistä elämää.

Tämä minun toivoni kävi niin kiihkeäksi, että eräänä yönä puhuin siitä kreivillekin. Hän ensin nähtävästi hämmästyi, mutta kun selitin asian juurtajaksain ja sanoin tahtovani lasta yksinomaan itseäni varten ja yksin siitä vastaavani, kysyi hän vaan, oliko minulla myös rohkeutta antautua kaikkein seurausten alaiseksi, jotka toiveeni täyttyminen toisi mukanaan, ja kun vastasin myöntäen, arveli hän olevan parasta kääntyä jonkun naistenlääkärin puoleen. Ja kun Parisissa asuu Rue de la paix'n varrella, kuuluisa kätilö, joka ymmärtää taikka sanotaan ymmärtävän näitä asioita enemmän kuin useimmat muut, olen sopinut ystäväni kanssa siitä, että paluumatkalla viivymme täällä kahdeksan päivää. Olen jo käynyt tuon kätilön luona. Hän neuvoi minua ottamaan mutakylpyjä ja antoi muuten kaikenlaisia hyviä ohjeita, joita koetan huolellisesti seurata. Ehkäpä niistä on jotain hyötyä.

Me asumme matkalla ollessamme tietysti aina hotellissa, mutta joka kerta eri huoneissa.

Eilen söimme päivällistä Riz hotellissa. Olimme juuri päässeet kalaan, kun äkkiä hyökkää luoksemme pitkä, suuriluinen, ylen komeasti puettu nainen ja huudahtaa kreiville: »Bon soir, mon cher cousin!» [Hyvää iltaa, rakas serkkuni!] eikä tahdo tietää, miten paraiten voisi osottaa iloaan tästä kohtauksesta. Kreivi näytti ensin joutuvan vähän hämilleen, mutta heti oli hän taas niinkuin ainakin ja esitteli: »Ma nièce, la comtesse Osdorff… Madame la princesse Tch—» [sisarentyttäreni kreivitär O., ruhtinatar T.], ja paikalla alkoi tuo vieras tutkia minulta tarkkaan, mitä Osdorffeja olin, sitäkö vai sitä haaraa. Onneksi kykenin kutakuinkin vastailemaan. Perhesuhteet ja sukuhistoriahan olivat olleet Casimir paran avaran kallon miltei ainoana sisällyksenä; tuhansia kertoja hän on niistä asioista pitänyt minulle esitelmiä, ja vaikka en ole tahtonutkaan kuunnella hänen juttujaan, on niistä kuitenkin jäänyt yhtä ja toista mieleeni, niin että en joutunut pussiin. Myöhemmin tuli siihen vielä kaksi herraa, ruhtinas Tch— ja hänen sukulaisensa kreivi L—, ja kaikki kolme asettuivat meidän pöytäämme. Nuori kreivi osotti minua kohtaan suurta huomaavaisuutta ja tuon vanhan ruhtinattaren huomasin kuiskaavan oman kreivini korvaan jotain imartelevaa minusta ja sitten hän tahtoi kaikin mokomin meitä luoksensa, mutta kreivi kieltäytyi, sanoi meidän täytyvän joka tapauksessa lähteä huomenna. Minä katselin hyvin tarkkaan tuota vanhaa ylhäisyyttä ja tulin siinä jo moneenkin kertaan ajatelleeksi, ettei tuo ainakaan ole syntyessään saanut otsalleen jalosukuisuuden leimaa. Jos kaikki kultahepenet, jalokivet, pitsit ja silkit hänen päältään riistettäisiin, niin siinä olisi jäljellä karkeatekoinen talonpoikaisvaimo eikä merkkiäkään mistään aatelisuudesta. Kotiin mennessämme sanoi kreivi: »Kas niin, Thymian, nyt pillit pussiin, ja mitä pikemmin sitä parempi. Harmillinen kohtaus! Miten tämä maailma on sentään pieni! Tuota naista en ole nähnyt kolmeentoista vuoteen, ja nyt juuri — —!»

Berlin 13 kesäk. 1897.

Aika tulee minulle hyvin pitkäksi. Monet toimet ja seuraelämän velvollisuudet vievät kreiviltä paljon aikaa, joka hänen täytyy riistää minulta, vaikka hän ei sitä mielellään tekisi. En uskalla juuri mennä ulos, kun pelkään tapaavani vanhoja tuttavia. Otan aina ajurin, kun on jokin asia kaupungilla toimitettava, enkä mene iltaisin milloinkaan yksin ulos.