Minä asun toistaiseksi hotellissa, kun ei kannata ottaa omaa asuntoa ennen lokakuuta. Lokakuun 1 päiväksi olemme vuokranneet Kronprinzenuferilta viisi huonetta, joissa tulen yksin asumaan. Ensi viikolla matkustan Elsteriin ja elokuussa vielä muutamiksi viikoiksi Kreuznachiin. Siksi aikaa lähtee ystäväni maatilallensa Itä-Preussiin, jonne myös tulee hänen poikansa lomalle, ja myöhemmin syksyllä minä menen hänen mukanaan Wieniin, jossa hänellä on virkatehtäviä.

Mutta minulla on hirveän ikävää, vaikka huoneeni on Friedrichstrasselle päin ja akkunan ääressä istuen voin nähdä koko katuliikkeen silmieni edessä. Se on kyllä huvittavaa, mutta lopuksi siihenkin väsyy. Lukenut olen äärettömän paljon tähän aikaan ja olen myöskin ryhtynyt taas espanjan kieltä opiskelemaan, mutta päivässä on kaksitoista tuntia ja öilläkään en osaa nukkua. Saada kaksitoista tyhjää päivän tuntia täytetyiksi, ei ole mikään vähäpätöinen tehtävä. Kovin mielelläni tahtoisin jutella joskus hetkisen Juliuksen taikka D——nkin kanssa, mutta en uskalla. Jos kreivi haistaisi jotain, olisi lähellä vaara, että minä yhtä sukkelasti kuin olen kohonnut nykyiseen asemaani, jälleen siitä luiskahtaisin alas, ja ennenkun ehtisin oikein huomatakkaan, rämpisin taas katuloassa. Usein seison iltapimeällä ikkunan edessä katsellen katuelämää ja seuraan silmilläni tyttöjä, joita kävelee siinä edestakaisin tarjoomassa lihaansa miehille, ja silloin kohoaa mieleeni jotain sanoin kuvaamatonta, tunnen ääretöntä inhoa ja samalla tulista vihaa kohtalon katalaa vääryyttä ja mielivaltaa kohtaan, joka tekee ihmiset eläimiksi, mutta sen ohella surkuttelen sydämeni syvyydestä noita onnettomia, joihin itsekkin olen kuulunut, ja tunnen sielussani raivoisaa vihaa rikkaita kohtaan, noita siveellisesti koskemattomia, jotka osaavat niin verrattomalla taidolla, oikean fariseuksen itsekylläisellä äänensävyllä lausua sanan »lutka» — — Oi Jumala! Jospa he voisivat arvata, mitä tuommoisen lutkan mielessä välistä liikkuu, niin he häpeisivät häntä solvata. Sentähden: isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä tekevät. Minä olen lukenut Dumas'n »Kamelianaisen» ja monta muuta sentapaista kirjaa, mutta ne eivät ole minua tyydyttäneet, sillä minä en löydä niistä totuutta. Minä voisin kirjottaa tutkielman »ilotytön psykologiasta», sillä minä tunnen oman sieluni. Vahinko vaan, ettei ole siihen kykyä, nyt minulla olisi niin erinomaisesti aikaa semmoiseen — —

Wien 30 lokak. 1897.

Olet varmaankin jo kauan odottanut, että taas tulisin jotain sinulle pakisemaan, vanha toverini, sillä olethan sinä minulle niinkuin ihminen, taikka oikeastaan sinä olet viisaampi kuin ihminen, sinä annat minun kertoa ja olet itse vaiti, kuuntelet vaan kärsivällisenä kuin — paperi. Mutta kun kuvailen mielessäni, että sinulla on sielu, en uskalla sinulle milloinkaan valehdella, ja sentähden sinä tunnet minun sisimmät ajatukseni.

Kesä oli jotenkin ikävä. Ensin Elsterissä, sitten neljä viikkoa Kreuznachissa. Lopuksi pari viikkoa Berlinissä. Olen seurannut tarkkaan kätilön neuvoja, mutta ei ainakaan vielä ole näkynyt merkkiäkään, että ne olisivat mitään vaikuttaneet. Berlinissä olen sisustanut itselleni asunnon, erinomaisen hienon ja aistikkaan, ja olisin mielelläni muuttanut siihen heti, mutta kun kreivin oli lähdettävä Wieniin ja hän halusi ottaa minut mukaansa, kun kesällä olimme voineet olla niin vähän yhdessä, täytyi minun taipua ja nyt odotan vaan joulukuuta, jolloin pääsen taas kotiin. Sillä suoraan sanottuna tämä tämmöinen elämä ei ajan pitkään minua huvita. Kreivi on kolmeaneljättä vuotta vanhempi minua ja viisaudestaan ja hienosta käytöksestään huolimatta usein ikävä ja pitkäpiimäinen. Hän on ankarasti vanhoillinen ja aatelisuudestaan ylpeä, vaikka hän osaa aina esiintyä niin hienotuntoisesti, ettei sitä yleensä voi huomata. Minulta ei hän kumminkaan saa sitä salatuksi, minä huomaan sen usein hänen lauseistaan, satunnaisista huomautuksista ja monista pikku seikoista. Kun Casimir ennen suunsa avasi ja alkoi pitämään puhetta perheestään ja sukulaisistaan, sille minä korkeintaan hymähdin, mutta tämä minua suututtaa ja kiihottaa vastustushaluani niin, että saan tehdä itselleni väkivaltaa, voidakseni pitää suuni kiinni, sillä en toki mitenkään tahtoisi tehdä itseäni vanhalle ystävälleni vastenmieliseksi. Minä en taida sille mitään, että tuommoiset mielipiteet tuntuvat minusta peräti hassuilta. Minun on kerrassaan mahdoton käsittää, minkä vuoksi aatelin tulee saada olla erityisenä etuoikeutettuna säätyluokkana. Kaikesta varovaisuudestani huolimatta oli kerran välimme särkyä näitten asiain tähden. Eräänä päivänä istuessamme yhdessä sattui puheemme koskettelemaan jotakuta europpalaista hallitsijasukua, jolla ei ole juuri mitään syytä ylpeillä jäsenistään, ja silloin minä lausuin mielipiteenäni, että tasavalta on paljon järjellisempi laitos kuin tuommoinen ruhtinasvalta, jossa hallitsijan virka menee perintönä hänen jälkeläisilleen. Olkoon hänen perillisensä tyhmä tai viisas, huono tai hyvä, hänestä tulee kuningas, keisari tai ruhtinas, siksi että kuningas, keisari tai ruhtinas on hänet siittänyt ja samanarvoinen äiti synnyttänyt, ja kokonaisen kansakunnan kohtalo jätetään ainoastaan sentähden vaikka minkälaisen tomppelin käsiin. Kun olin ajatukseni esittänyt kreiville, hän vain naurahti ivallisesti ja sanoi: »Sallithan, rakas Thymian, minun ajatella näistä asioista toisella tavalla» — ja rupesi samassa puhumaan minun uudesta puvustani, jonka olin ostanut samana päivänä. Tämä sapetti minua niin äärettömästi, etten saanut menemään alas viiniä, jota olin juuri viemässä huulilleni, ja kaikkein mieluimmin olisin viskannut lasini hänelle vasten silmiä. Sen sanon sinulle, että jos kreivi tahtoisi tänään naida minut ja tekisi ylläpitoni siitä riippuvaksi, minä vaan kiittäisin kunniasta. Tuommoisen ikävän miehen kanssa elää yhdessä päivästä päivään, vuodesta vuoteen — ei, sitä en kestäisi, se tekisi minut lopulta hulluksi, paitsi on hän vielä epäluuloinen; jos olen missä ollut yksin, heti satelee kysymyksiä: missä olet ollut? miten kauan olit siellä ja siellä? mitä olet tehnyt? mitä olet nähnyt? Semmoinen se tekee ihmisen ihan kaistapäiseksi.

Onneksi on hänellä täällä paljon toimia, jotka vaativat häntä olemaan usein poissa kotoa, ja minä saan olla itsekseni pitkät ajat. Silloin mielelläni harhailen kaduilla, jossa saan aina nähdä ja kuulla jotain uutta. Niin pian kuin astun johonkin kahvilaan, kääntyvät kaikki päät minua kohti, ja minne hyvänsä tulenkin, kaikkialla herätän vielä huomiota. Usein tekisi mieleni antautua pikku seikkailuun, noin vaan ohimennen hiukkasen vaihtelun vuoksi, mutta ensiksikin pelkään Ottoa ja toiseksi tuottaa minulle suurta huvia, jos joku uskaltaa lähestyä minua erityisissä aikeissa, antaa häntä nenälle niin, että miesparka peräytyy hämmästyneenä ja ihmetellen, että oli noin pahasti voinut erehtyä.

Muutamia päiviä sitten istuin iltapäivällä Café Scheidlissä, Elisabethstrasseila, ja siellä tapasin erään herran, jonka kanssa tulin pian tuttavaksi. Hän oli Münchenistä, ammatiltaan kirjailija, ja oleskeli Wienissä joidenkin kirjallisten tutkimusten vuoksi. Minä esittäydyin hänelle rouva Osdorfina Berlinistä ja sanoin tulleeni Wieniin vain huvin vuoksi, oppiakseni kaupunkia tuntemaan, niinkuin oikeastaan totta onkin. Tohtori Martin — se oli uuden tuttavani nimi — kysyi, emmekö voisi viettää yhdessä koko iltaa, ja kun kreivi oli kutsuttu jonnekin päivällisille, ei minulla ollut mitään asiaa vastaan. Menimme teatteriin katsomaan »Mikadoa», sitten söimme Leidingerillä ja lopuksi tahtoi toverini näyttää minulle Wienin yöelämää. Pistäysimme erääseen yökahvilaan, joka näytti olevan aivan samanlainen kuin Berlininkin yökahvilat, se vaan eroa, että — ainakin mikäli minusta tuntui — tarjonta täällä oli verraten suurempi kuin Berlinissä, joka tapauksessa kysyntä ei riittänyt sitä läheskään vastaamaan. Tohtori sanoi: »Huomaatteko, armollinen rouva, miten karsaasti Teitä katsellaan? Täällä pelätään kovasti kilpailua, ja nämä yön kuningattaret pitävät kunniallisen naisen tuloa tänne heidän alueelleen oikeutensa loukkaamisena. He tuntevat toisensa ja näkevät heti, kuka on heidän joukkoonsa kuuluva, kuka ei…» Minä en vastannut mitään, ajattelin vaan: Olet sinäkin oiva ihmistuntija! Sitten hän kysyi, enkö tahtoisi nähdä toistakin kohtausta wieniläisestä yöelämästä, johon tietysti suostuin. Nyt menimme erääseen lokaaliin Stefanin kirkon lähellä, joka nähtävästi on tuttu ainoastaan asiaanperehtyneille, ja saattajani sanoi: »Täällä on oikein nykyaikaiset orjamarkkinat, täällä myydään ja ostetaan ihmislihaa…» Kohtalaisen suurissa saleissa soivat etevän unkarilaisen soittokunnan sävelet, jotka panivat kuulijain veret vilkkaampaan liikkeeseen. Ihmisiä oli tosiaankin niinkuin markkinoilla. Mutta minkälaista yleisöä! Eihän meillä Berlininkään puolimaailmassa ole oikeita kaunottaria juuri haitaksi asti, mutta on siellä joukossa paljon sangen sieviä tyttöjä, ja mitättömän näköisetkin osaavat enimmäkseen käyttäytyä hienosti. Mutta nämä naiset olivat alapuolella kaiken arvostelun, ja jos ne todella olivat, niinkuin tohtori Martin väittää, Wienin demimondin hienostoa, niin ei se ylety berliniläisen keskimääränkään tasalle. Sinä iltana en ainakaan nähnyt yhtäkään sievää tyttöä, kaikki olivat kuluneita, inhottavasti maalattuja, osaksi suorastaan rumia. Yhtä vastenmieliseltä näytti miehinenkin puoli yleisöstä: pelkästään vanhoja ukkoja ja alaikäisiä nulikoita, kaksikymmenvuotiaita ja siitä alaspäin, jotka kepit käsissä teikaroivat huoneissa ja pitivät suurta suuta, mutta ei yhtäkään oikeaa miestä. Tosin on Berlinissäkin naisten kundeista suurin osa aivan vanhoja taikka aivan nuoria herroja, mutta tapaa meillä kuitenkin myös miehiä paraassa iässään, täällä sitä vastoin ei ollut yhtään ainoata, ei ainakaan sinä iltana. Viereisessä huoneessa oli jonkinlainen varieteenäytäntö, puolialaston nainen siellä esitti mahdottomalla äänellä jotain laulua Wienin murteella, josta en ymmärtänyt yhtäkään sanaa; tämän »laulun» kuuleminen oli sellaista kidutusta, että kiireimmiten vetäydyimme tuosta huoneesta pois. Ilmotin tohtorille haluavani juoda jotakin, istuimme isoon saliin seinän viereen, ja tilasimme viiniä. Siellä oli myöskin muutamia maaseutulaisia ja niiden rouvat katselivat kaikkea sillä tavalla kuin olisivat olleet jossakin ihmenäyttelyssä.

Ei se ollut suinkaan mikään ilahduttava kuva, jonka nuo »nykyaikaiset orjamarkkinat» tarjosivat, mutta kuitenkin — mutta kuitenkin — — kuuma, makea itävaltalainen viini meni vereeni, minä suljin silmäni ja kuuntelin tuota elämäniloa säteilevää, tulista, kovaäänistä musikkia ja tunsin mielessäni jotain, jota en osaa nimittää muuksi kuin koti-ikäväksi; sisäinen tunne siitä, että minäkin kuulun tuohon maailmaan, teki vaikutuksensa ja sai aikaan, että tunsin pikemmin mieltymystä kuin vastenmielisyyttä kaikkeen siihen mitä näin ja kuulin. Luulenpa todellakin, että sille, joka kerran tätä ilmaa hengittää, sen basillit tarttuvat vereen ja hän ei milloinkaan siitä taudista täydellisesti parane, vaan se voi tilaisuuden sattuessa milloin hyvänsä puhjeta uudestaan esiin. Minä muistelin lemmittyäni Berlinissä, josta olen niin hirveän kauan saanut olla erotettuna, ja jos hän olisi sinä iltana ollut siellä, olisi minusta kaikki muu ollut yhdentekevää, hiiteen olisin heittänyt kreivit ja kaikki, kaikki, jos se vaan olisi auttanut minua pidättämään itselleni oman ystäväni. Minä tahdon saada hänet taas itselleni, kun tulen Berliniin, maksoi mitä maksoi. Minä annan palttua kaikelle muulle. Rakkaus on kumminkin suurinta maailmassa, sen ylikäynyttä ei ole mitään. Niin — minä haaveksin Juliuksestani, se lämmitti mieltäni ja täytti sen kaipuuntunteella, ja avatessani viimein silmäni, huomasin kirjailijan katsovan minuun hämmästyneenä. Hymyilin hänelle rohkaisevasti ja olisin ollut paikalla valmis lähtemään hänen mukaansa, jos hän vaan olisi tahtonut, mutta tuo tomppeli ei huomannut mitään, vaan kohteli minua yhä edelleen samalla kunnioittavalla arvonannolla. Merkillistä, on ollut aikoja, jolloin en ole mitään niin kipeästi kaivannut kuin ihmisten kunnioitusta, ja nyt se minua vaivasi, tulin harvasanaiseksi ja juonikkaaksi. Lupasimme toisillemme yhtyä vielä seuraavanakin päivänä, mutta minä en mennyt sovittuun kohtauspaikkaan, sillä kreivi oli silloin luonani, eikä ollut muuten enää halua nähdäkkään tuota miestä toista kertaa.

* * * * *

Kun maanantaina söimme illallista Sacherin ravintolassa, istui meitä lähellä muuan herra ja nainen. Naisesta näin vain selkäpuolen, mutta takaapäin katsoen näytti hänen punaiseksi värjätty tukkansa ja koko ryhtinsä minusta tutulta. Kreivi huomautti minulle hänen eriskummallista tapaansa syödä hedelmiä. Katsoin — ja samassa oli minulla selvillä, minkä sortin naisia hän oli. Hän annatti itselleen kalleimpia hedelmiä, nyrkinkokoisia persikoita, harvinaisen suuria hyötymansikoita, rypäleitä y.m., joista saa maksaa 2—4 guldenia [itävaltalainen gulden = 2 mk 50 p.] kappaleelta, purasi kerran kutakin, heitti pois ja otti toisen, ja herran täytyi tietysti suorittaa lasku kaikista. Sillä tavalla voi hankkia itselleen pieniä sivutuloja, jos on hyvissä väleissä ylikyypparin kanssa, niin että saa tältä esim. kymmenen prosenttia laskun sisällyksestä.