Kun tuo nainen sitten kerran kääntyi katsomaan taakseen, tunsin hänet heti. Hän oli »kaunis Emmy», aikoinaan vaunuparin paras ystävä, joka oli vuonna 94 hyvin haluttu Berlinissä, mutta alkoi sitten ikävöidä rakastettuun Dresdeniinsä, josta hän on syntyisin, ja muutti sinne takaisin. Hänkin tunsi minut paikalla ja luulen halun päästä toistemme kanssa puheisiin olleen hänessä yhtä kiihkeän kuin minussa, mutta meidän ei sopinut kavaljeeriemme tähden ilmaista tuttavuuttamme. Minä nousin sentähden ylös ja menin pukuhuoneeseen, hän tuli heti perässä ja siellä syleilimme ja suutelimme toisiamme, kumpikin iloiten tästä odottamattomasta kohtauksesta. Emmy kertoi minulle kaikessa kiireessä, että Sacherin kassanhoitaja oli hänen rakastajansa, hän oli itse nyt tullut erään herran mukana Wieniin tavatakseen kultastaan, joka oli ennen palvellut eräässä Dresdenin ravintolassa, ja ensi viikolla hän taas palaisi kotiinsa Dresdeniin. Hän kysyi, olinko kuullut mitään vaunuparista, — tietysti en ollut — ja kertoi Mollyn myrkyttäneen itsensä fosforilla noin kuusi viikkoa sitten, hän oli ollut hautajaisissa. Kun emme voineet jäädä siihen pitkäksi aikaa puhelemaan, sovimme siitä, että tulemme seuraavana aamuna määrättyyn aikaan johonkin kahvilaan. Siellä sain kuulla vaunuparin koko romaanin. Heillä oli ollut tuossa thüringiläisessä pikkukaupungissa kirjausompelukauppa, joka oli menestynyt hyvin, ihmiset kunnioittivat heitä ja kaikki näytti parhain päin kääntyvän, mutta miten lienee käynytkään, tytöt joutuivat taas johonkin seikkailuun, pahat kielet pääsivät liikkeelle, ja kohta ei yksikään ihminen tullut heiltä mitään ostamaan, jonka vuoksi heidän täytyi sulkea puotinsa. Sen jälkeen eivät he enää välittäneet, miten elivät, kun maineensa kerran oli mennyttä. Edellisenä syksynä oli Dolly joutunut naimisiin erään maanviljelijän kanssa, ja Molly oli silloin jäänyt yksin siihen pieneen taloon, jonka he olivat itselleen ostaneet. Silloin kohtasi häntä semmoinen kova onni, että hän rakastui nuoreen lääkäriin, joka hoiti häntä influensassa, ja rakastui niin silmittömästi, ettei voinut enää elääkkään ilman tuota nuorta miestä. Mutta tohtori oli salakihloissa, ja morsiamen vanhemmat lienevät saaneet aikaan, että hän jätti tuon huonomaineisen potilaansa hoitamisen eräälle virkaveljelleen. Tämä kävi niin tuon naisraukan sydämelle, että hän eräänä yönä kuusi viikkoa sitten nautti fosforia. Aamulla hänet tavattiin tuskissaan kiemurtelevana lattialla, ja paria tuntia myöhemmin oli hän kuollut. No niin, hänen on nyt hyvä, mutta kovin surullista se on. Emmyltä vuoti kyyneleet virtanaan, kun hän kertoi tätä. Hän oli matkustanut vartavasten sinne hautajaisiin ja sanoi että minä varmaan en tuntisi Dollyä, semmoinen lihava lötys hänestä oli tullut yhdessä vuodessa. Minun täytyi luvata Emmylle käydä häntä katsomassa tänä talvena Dresdenissä, ja hän tahtoo myös pistäytyä joskus minun luonani Berlinissä. Hän on erinomaisen komea nainen; valkeassa puvussaan suurine valkeine sulkahattuineen oli hän kuin prinsessa.

Berlin 24 jouluk. 1897.

Jouluaatto. Siinä sinä olet taas, rakkaani, minun ainoa ystäväni. Enpä tiedä, millä muullakaan tavalla saisin tämän illan menemään. En pelkää mitään niin paljon kuin muistoja, jotka tällaisina hetkinä hiipivät ympärilläni, tunkeutuvat mieleeni ja tekevät sydämeni surulliseksi. Oikeaa jouluaaton tunnelmaa en ole saanut kokea muuta kuin aikaisimmassa lapsuudessani, kun hyvä, rakas äitini vielä oli elossa. Myöhemmin emännöitsijäin aikana ei se ollut enää samanarvoista, ja seuraavina vuosina — — niin, niitä olisi paras olla kokonaan muistamatta. Mutta yksin en ollut milloinkaan. Aina oli joku luonani. Niinpä esimerkiksi Beidatschilla oli meillä joulukuusi ja kaikki olimme sen illan yhdessä, ja jälkeenpäin yksin ollessani tein sen huomion, että koko iltana ei oltu lausuttu yhtäkään rivoa tai muuten sopimatonta sanaa. Ja viime vuonna vietimme tämän illan yhdessä D—n kanssa minun asunnossani.

Mutta tällä kertaa olen aivan yksin, kreivini on saanut luokseen poikansa ja heidät on kutsuttu molemmat jonkun hyvin ylhäisen henkilön luo jouluiltaa viettämään. Hän on antanut minulle hyvin paljon lahjoja — tuolla ne ovat kaikki salissa, briljanteilla ja safireilla koristettu solki sesessioni tyyliä, ihastuttavan kaunis teekalusto Raddatzilta, jota on niin mieleni tehnyt, komea valkoinen teatterivaippa, monta kallisarvoista pikku esinettä ja tuhannen markan seteli ylimääräisiä menoja varten. Hän olisi tahtonut myöskin, että minulla olisi joulukuusi, mutta minä en itse halunnut. Mitäpä minä sillä? Olen pannut tulen kaikkiin lamppuihin ja avannut kaikki ovet, minulla on hyvin valoisaa, hyvin lämmintä, hyvin hienoa ja miellyttävää ja tämä kaikki on minun omaani. Kunhan vaan ei olisi tätä hirmuista yksinäisyyttä ja hiljaisuutta!

Kreivini ei salli minun seurustella kenenkään kanssa. Ei minulla oikeastaan olisi siihen juuri tilaisuuttakaan, sillä entisiä tuttaviani en tahdo itse tavata ja oikeat naiset saisivat kyllä pian selville minun elinkeinoni. Mutta ajan pitkään en voi myöskään kestää tätä yksinäistä elämää.

Minä olen ilmotettu koroillani eläjäksi, maksan koko joukon veroja ja saan yleensä kunnioittavaa kohtelua osakseni, ja poliisin tietysti ei pistä päähänkään sekaantua minun asioihini. Siinä se on taas vääryys: jos on löytänyt rikkaan miehen ja myynyt hänelle itsensä nahkoineen karvoineen, kyllä silloin saa olla rauhassa, mutta voi niitä onnettomia, joilla ei ole ollut »onnea» löytää semmoista ystävää, vaan saavat myydä itsensä pala palalta kaduilla — —

Niin se on, että nykyään tuntuu toisinaan siltä, kuin olisin nyt huonompi ja halveksittavampi kuin ennen. Silloin kun tulin Berliniin, tein kaikki mitä voin elättääkseni itseni kunniallisella tavalla, koska tuo toisenlainen elämä minua inhotti, mutta kun se ei onnistunut ja elää kuitenkin mieli teki, ei ollut muuta keinoa kuin panna itseni alttiiksi. Tunsin sitä tehdessäni sisällistä kammoa, se oli katkera, mutta välttämätön uhraus, joka oli tehtävä, jos mieli yhä edelleenkin hengissä pysyä. Nyt sitä vastoin istun lämpimässä pesässä, annan elättää itseäni, vietän aikani laiskana tyhjäntoimittajana, enkä tätä kaikkea ansaitakseni tee muuta kuin tyydytän vanhan herrani jokseenkin kohtuullisen rakkaudentarpeen.

Elämä kuljettaa ihmistä kukkulain ja laaksojen yli. Minä vaelsin pimeässä laaksossa ja yritin sieltä päästä ylös kukkulalle, laveampia näköaloja ihailemaan, mutta ei ollut tarpeeksi voimia, ensimäinen myrsky viskasi minut nurin, ja ennenkun ehdin oikein huomatakkaan, olin luistanut takaisin sinne, mistä olin lähtenyt. Se on vaan eroa tuosta entisestä, että maaperä jolla seison ei ole tällä kertaa liejuinen, vaan kuiva ja tasainen. Kengät eivät tule lokaan siinä. Ja ilma, jota nyt hengitän, ei haise niinkuin tuo entinen, siinä voipi hieno nenä tuntea korkeintaan kuolevien kukkien tai mätänevien lehtien hajua.

Tämä ei voi tälleen jäädä. Minulla on liian kuuma, levoton veri, voidakseni kestää tämän elämän yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Minulla on liian paljon aikaa ajattelemiseen, ja se tekee minut hulluksi. Usein tunnen halua seurata Molly raukan esimerkkiä. Elämä ei totta totisesti maksa sitä vaivaa, mikä siihen pannaan. Toisinaan taas ajattelen: Kestä loppuun. Pitkää aikaa ei tässä kuitenkaan enää ole. Vanhaksi et sinä kumminkaan elä. Ota vaan vastaan, mitä vielä tarjotaan — — —

Minä niin katkerasti kaipaan Juliusta. Tämä kaipuu polttaa ruumistani kuin kuume. Ja kreivi on niin hirveästi epäluuloinen ja lemmenkade, että hän esim. monasti sanoo matkustavansa jonnekkin, ja tuleekin yhtäkkiä katsomaan, eikö muka minulla ole vieraita. Hän ei aavista, että hän tällä menettelyllään saa aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin on tarkottanut. Sillä jos minuun joku vilpittömästi luottaa, pitäisin suurimpana konnuutena semmoisen henkilön pettämisen, ennen purisin vaikka sormeni poikki kuin tekisin sitä. Mutta jos minua joku epäluuloisena vakoilee ja nuuskii, kun hänellä todellisuudessa ei ole siihen mitään syytä, silloin en tee omantunnon asiaa siitä, jos kuljenkin omia teitäni. Yhden kerran, heti Wienistä tultuamme, olen nähnyt Juliuksen Talvipuutarhassa. Minä istuin terassilla ja hän rouvansa ja erään toisen naisen seurassa permannolla. En nähnyt enkä kuullut mitään siitä, mitä näyttämöllä esitettiin, sillä minun täytyi koko ajan katsella vaan häntä. Ja seuraavana päivänä menin vastaanottotunnilla hänen luokseen, mutta hän ei tahtonut minusta mitään tietää, selitti vain ystävällisesti ja tyynesti mutta varmasti, että hän ei lähde metsästämään toisten alueelle, ja että minun nyt, kun kreivi kerran ylläpitää minua ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, että olen olemassa yksistään häntä varten, kaikissa tapauksissa on vain kreiviini tyytyminen. Mutta minä en tahtonut kuulla mitään, vaan heittäysin hänen kaulaansa ja hän taisi tuntea sääliä minua kohtaan, mutta ei kuitenkaan taipunut. Mieleni oli synkkä ja sydämeni särkynyt, kun läksin hänen luotaan, enkä ole vieläkään siitä toipunut, sillä minä en voi elää ilman häntä. Yhä vaan ajattelen, mitä keinoa koettaisin, että saisin hänet vielä itseeni kiinnitetyksi.