Minä vain huokasin. Ja hän jatkoi pehmeällä, miellyttävällä äänellään: »Voi rakas Thymian, elämä on niin lyhyt. Ei yksikään ihminen tiedä, kuinka paljon osattaret ovat sitä kullekin suoneet. Kaikki filosofit ovat tulleet mietiskelyissään lopulta siihen tulokseen, että todellista onnea ei pidä etsiä ulkonaisesta elämästä vaan omasta itsestään. Sinä tiedät mitä minä tarkotan —»
Minä ymmärsin. Pääni oli niin väsynyt ja tyhjä, että se otti vastaan jokaisen sanan, ja varsinkin tarttui sinne hänen huomautuksensa elämän lyhyydestä.
»Eikö totta, että minä en elä enää kauan?» kysyin. »Minussa on keuhkotauti, eikö niin? Se ei minua yhtään ihmetytä, sillä sitä on meidän suvussamme. Äitini ja kaksi hänen sisartaan on siihen kuollut.»
Hän puisti päätään. »Jumala varjelkoon! Älä semmoisia huoli ajatellakkaan. Toinen keuhkosi on tosin hiukan vialla, ja jos viettäisit entistä hurjaa elämääsi, en vastaisi mistään. Säännöllisesti eläen voit sen puolesta tulla vaikka sadan vuoden vanhaksi.»
»Siitä minua taivas varjelkoon!» vastasin. »Jollen voi elämältä enää mitään muuta saada kuin ruokaa, juomaa ja vaatteita, en sitä kaipaa. Sentähden ole armelias ja anna minulle morfiiniruiskutus, mutta voimakas, että se panee minut nukkumaan viimeiseen tuomioon asti. En jaksa elää kauempaa. Minä en jaksa.» Voimani pettivät, en saanut hillityksi itseäni, vaan rupesin ääneeni itkemään. Tohtori kumartui ylitseni ja sanoi hellästi:
»Rakas pikku Thymian! Rakas pikku vaimo!» eikä pannut vastaan, kun vedin hänet syliini ja suutelin häntä, ja sanoi että hän jäisi minun ystäväkseni ja että minä saisin aina luottaa häneen.
Siitä asti ovat meidän välimme taas entisellään.
Hän tulee minun luokseni joka päivä, eikä kreivi siitä mitään välitä, koskapa hän on minun lääkärini. Ja minun pitäisi vähän voimistuttuani matkustaa etelään, mutta itse en tahtoisi, olisin täällä nyt niin onnellinen. Julius pitää sen kuitenkin välttämättömänä, sillä ilma täällä on minulle liian raakaa, ja kreivi, joka ei voi itse lähteä mukaan, on hankkinut erään vanhanpuoleisen naisen minulle seuralaiseksi. Hän tekee mitä hyvänsä minun tähteni, olen hänelle sydämestäni kiitollinen ja mielelläni tahtoisin rakkaudellani hänelle kaikki palkita. Mutta Juliuksesta en voi luopua, en, se on mahdotonta.
Nizza 17 huhtik. 1898.
Tahtoisin mielelläni kirjottaa oikein paljon, mutta en tiedä mitä. Minulle ei tapahdu mitään. Neiti Wagner on vanha naakka. Hän näyttää toimivan määrättyjen ohjeiden mukaan »hoitaessaan» ja »suojellessaan» minua semmoisella innolla, että se monta kertaa on tehdä minut hulluksi. Ja sitten on hänellä aivan sietämätön tapa ottaa vastaan jokainen mieltä keventävä vihanpurkaus minun puoleltani jollain kohteliaalla lauseella ja ystävällisellä hymyllä. Oikeastaan on hän köyhä raukka, joka on nuoruudestaan asti saanut palvella vieraita ihmisiä, kotiopettajana, seuranaisena ja sen semmoisena, aina ylhäisissä perheissä. Marseillessä hän on ollut erään herttuattaren seuranaisena neljä vuotta ja sitä ennen kolme vuotta kasvattajana jossain venäläisessä ruhtinasperheessä. Hän on hyvin sivistynyt ja omistaa täydellisesti ylhäisen maailman käytöksen. Pitkänä palvelusaikanaan on hän oppinut tuon vaikean taidon, että osaa kaikissa tilaisuuksissa mukaantua toisen mielialaan tai oikkuun, ei tahdo itse milloinkaan mitään, ei ilmaise koskaan omaa mielipidettä, mutta lopulta saa kumminkin aina tahtonsa perille. Kaikkeen mukautuvalla hymyllään hän ohjaa toista tämän itsensä huomaamatta minne tahtoo. Hän osaa myös huvittavasti ja mieltäkiinnittävästi kertoa, mutta ei hän ole kuitenkaan oikein sopiva minun seuralaisekseni. Hänen neitsyellinen entisyytensä on niin lumivalkea, että minä olen siinä suhteessa häneen verrattuna musta kuin korppi, erotus on liian jyrkkä, että sitä voisi millään tasottaa.