Nyt olen taas terve. Neiti Wagner valvoo tarkasti, etten vaan rasittaisi itseäni mitenkään. Joka päivä ajelemme monta tuntia vaunuissa, kävelemme myös vähän. Kovin mielelläni lähtisin jo kotiin, mutta en pääse vielä. Kreivi kirjottelee minulle hyvin rakkaasti ja pitää huolta, ettei vaan minulta mitään puuttuisi. Kyllä hän on todellakin kunnon ukko, isällisenä ystävänä hän olisi verraton, mutta sille minä en mahda mitään, että rakastan toista. Juliukselta saan hyvin niukasti tietoja, häneltä ei riitä paljon aikaa kirjottamiseen, eivätkä hänen kirjeensä ole oikeastaan mitään rakkaudenkirjeitä, mutta minä luen niitä yhtäkaikki, kunnes osaan ne ulkoa, suutelen niitä ja kuvailen mielessäni häntä itseä suudelleeni. — Hän saarnaa alinomaa tuota yhtä ja samaa, että minun pitäisi antaa jotain sisällystä elämälleni, tehdä työtä, että vielä ei olisi myöhäistä alkaa jotakin tointa. Kyllähän minä tahtoisinkin, tunnenhan hänen olevan oikeassa, mutta mihin työhön minä ryhtyisin? Luulen ettei hän tiedä sitä itsekään. Liian myöhäistä on kuitenkin ruveta enää opettelemaan mitään erityistä ammattia.

Meri on niin sininen ja taivas niin kirkas. Jos Julius olisi täällä, olisin paratiisissa. Mutta silloin tulisi kai enkeli välkkyvine miekkoineen ja ajaisi minut ulos, sillä minun kaltaisiani ihmisiä ei lasketa paratiisiin. Heitä varten on autio, hedelmätön maa, jota täytyy viljellä otsansa hiessä, ennenkun siitä saa elatuksensa.

Syksyllä 1898.

Miten kuukaudet kuluvat! Huhtikuussa tein viimeiset muistiinpanot, ja nyt on marraskuu käsissä. Selaillessani kirjaani tuntuu kaikki unelta, etenkin kun ajattelen, miten äärettömän paljon enemmän olen saanut kokea, kuin tähän on kirjotettu. Monet ihmiset näkevät harmaapäisinä katsoessaan takaisin elettyyn aikaan ainoastaan yksitoikkoisen, suoran tien, heillä ei ole ollut minkäänlaisia seikkailuja, he eivät ole juuri mitään kokeneet. Se tulee siitä, että heidän elämänsä on kuin pieni erikoisliike; he istuvat puotipahasessaan ja myövät pikku tavaroitaan, ainoastaan yhtä määrättyä lajia, ja tietävät muusta maailmasta sen verran kuin heidän ahtaasta puoti-ikkunastaan sitä voi nähdä. Ei milloinkaan heidän päähänsä pälkähtäisi lähteä ajamaan perhosta yli aitain ja ojain, kaiken, mikä on heille outoa ja käsittämätöntä, he pitävät halpana ja mitättömänä ja halveksien sivuuttavat. Minun elämäni sitä vastoin on ollut kuin suuri kauppahuone, jossa on käyty kansainvälistä liikettä ja tavaraa ollut monenlaista, mutta kovin paljon kelvotonta rojua. En sittenkään vaihtaisi sitä noiden toisten ahtaaseen soppeen. Minä kaipaan aina jotain avaraa, suurta, näkymätöntä, jalkani ovat kiinni maan loassa, mutta sieluni pyrkii jonnekin kauas, sinertävään, auringonpaisteiseen etäisyyteen, esiintyäkseen siellä uutena olentona, ehkä leivosena tai kukkana, mutta ei enää ihmisenä. Usein ajattelen haudantakaista elämää. Kunpa sen varmaan tietäisi, onko todellakin kaikki lopussa, kun tämä elämä päättyy. Minä en ole jumalinen, päinvastoin, vihaan kirkkoa ja pappeja, mutta sittenkin uskon, että on toinen elämä tämän jälkeen.

Jos syntyisin toistamiseen tänne maan päälle, tahtoisin olla petoeläin. Taikka mies, sillä miehen ei tarvitse joutua koskaan semmoiseen umpisokkeloon kuin meidän naisten; hänellä on aina jokin ulospääsyn mahdollisuus, hänen elämäänsä ei yksi harha-askel turmele, niinkuin meidän. Mies on maailman herra; me naiset olemme vain välikappaleita hänen tarkotuksiensa saavuttamiseksi.

Usein tunnen kärsimätöntä halua saada tietää, mitä on kuoleman toisella puolella. Tahtoisin kuolla, saadakseni sen tietää. Jos pääsisin Jumalan luo, niin syyttäisin häntä. Hän oli kyllä hyvä rakennusmestari tehdessään tämän maailman, mutta huonosti hän sitä rakennustaan hoitaa. Ja jos hän tahtoo olla ihmisten isä, niin hän on huono, puolueellinen isä. Kaikkivaltias! Mikä kaikkivaltias isä näkisi lastensa kurjuuden eikä heitä auttaisi? Mikä sellainen isä on, joka näkee lapsensa käyvän harhaan eikä tartu häneen kiinni ja taluta takaisin oikealle tielle? Mikä isä seisoo vieressä, kun lapsensa kaivoon putoo, eikä nosta kättään häntä auttaakseen ylös? Usko kaikkivaltiaaseen jumalaan on jumalanpilkkaa. Sillä jos on kaikkivaltias ja isä, eikä auta, ei tahdo auttaa, se on… Jos minä olisin jumala, loisin minä jumalallisen maailman. Minä muuttaisin inhimillisen kurjuuden pimeimmät pesät kukoistaviksi ruusutarhoiksi, repisin pois kaikki muurit, jotka rajottavat heidän näköpiiriään, että voisivat nähdä ja käsittää minun suuruuteni ja hyvyyteni. Ja jos näkisin jonkun luoduistani sairastavan parantumatonta ilkeyden, petollisuuden ja halpamielisyyden tautia, korjaisin hänet hiljaa ja kivuttomasti pois ja antaisin syntyä sijaan uuden ihmisen. Se olisi suurta jumalallista rakkautta, tekisi ihmiset autuaiksi ja sopisi paremmin kaikkivaltiaan jumalan arvolle.

* * * * *

Minä ajattelen paljon kummallisia asioita, joista en voi kenellekään puhua, koska ihmiset varmaan pitäisivät minua hulluna. Sitä en saa koskaan mielestäni, etten elä enää kauan. Minussa on varmaan keuhkotauti, koska vähäinenkin vilustus tuottaa minulle tuskallisen yskän, ja onhan äitini kuollut siihen. Julius sanoo tosin sen olevan pelkkää mielikuvitusta ja että keuhkoni ovat terveet, enkä minä usko hänen valehtelevan. Mutta en sittenkään pääse erilleni tuosta ajatuksesta.

Nizzasta palattuani olin alkukesästä taas Elsterissä, ja professori ihmetteli suuresti, kun tuo kuuri ei ollut mitään auttanut. Mutta nyt en itse enää välitäkkään lapsesta. Mihin se joutuisi, jos minä kuolisin? Se menisi turmiolle, niinkuin minä menin rakkaan äitivainajani kuoltua.

Ei minulla tosin aina ole tämmöisiä surumielisyyden puuskia, ainoastaan silloin tällöin, kun ajattelen, miten hyödytön oikeastaan on sellainen elämä kuin minun, josta ei jää pienintäkään jälkeä, kun kuolema on kerran saaliinsa korjannut. Kuolemaa minä en pelkää, mutta pitkää kuihtumista ja kitumista. Ystäväni minua kyllä ei hylkäisi, siksi on hän liian kunnon mies ja moitteeton ritari, mutta itselleni tuntuisi kovin katkeralta elää kokonaan toisten armosta.