Nyt minulla on ystävätärkin, jommoista olen jo kauan halunnut. Kun kreivini haki minut pois Elsteristä, matkustimme ensin Engadiniin ja Badeniin ja sieltä vasta Berliniin. Sen jälkeen teki kreivi vielä matkan Norjaan, joten minä jouduin olemaan syyskuussa yksin ja silloin kävin usein iltapäivillä Zoologisen puutarhan konserteissa. Siellä istui eräänä päivänä vastapäätä minua nuori rouva, joka oli myöskin yksin, ja hänessä oli jotain, joka minua heti ensi näkemästä miellytti. Hän oli nuorempi kuin minä, kolmen- tai neljänkolmatta vuotias, kaunis, erinomaisen aistikkaasti puettu, musta tukka kammattu syvälle korvien yli. Hän katsoi minuun, minä katsoin häneen, ja me tunsimme luultavasti molemmat vetoa toistemme puoleen. Vähän myöhemmin, käveltyäni hiukan ympäristössä, tapasin hänet taas karhujen häkillä ja nyt rupesimme keskusteluun ja teimme tuttavuutta. Hän on rouva Maria von O—, hänen miehensä, joka on kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi häntä, on paljon matkoilla, ja hänellä on sentähden hyvin paljon joutilasta aikaa, varsinkin kun hän on ollut vuosikausia poissa Berlinistä, joten ei hänellä ole juuri tuttaviakaan täällä. Meitä miellytti toistemme seura niin, että päätimme syödä yhdessä illallista, ja meillä oli hyvin hauskaa. Maria tuntee myös Parisin ja Wienin ja on ollut jo monta kertaa Monte Carlossa. Teimme ystävyydenliiton ja olemme siitä aikain seurustelleet miltei joka päivä, kävelemme tai ajamme aamuisin Eläintarhassa, olemme usein illoilla teatterissa ja käymme toistemme luona. Hänellä on yhtä kauniisti sisustettu asunto kuin minullakin, mutta suurempi, kahdeksan huonetta.

En tahdo väittää olevani mikään suuri ihmistuntija, mutta minulla on jonkinlainen hieno vaisto, joka ei ole minua milloinkaan pettänyt, ja tämä vaisto vei minut yhteen Marian kanssa ja se sanoo myös, ettei hänenkään entisyytensä ole aivan moitteeton ja että hänessä ei ole kaikki eheää ja sopusointuista. Niinpä en ole esimerkiksi voinut vielä saada selville, mikä hänen miehensä oikeastaan on ja mitä hän tekee. Nykyisin hän on Monacossa. Maria on synnynnäinen berliniläinen, postivirkamiehen tytär, ei puhu muusta kuin sadoista ja tuhansista, ja salaneuvoksista, parooneista ja kreiveistä, mutta kaiken tämän ohella pääsee hänen suustaan välistä sanoja ja lauseita, joita muuten kuulee ainoastaan alimpain kansankerrosten käyttävän.

Puhellessamme yhdessä olemme molemmat varuillamme, ettemme sanoisi liikoja, ja tiedämme sen, mutta siinä täytyy tapahtua vielä muutos. Minä pidän hänestä muuten, mutta tuo naamio kasvoilla minua kiusaa; jos minulla on ystävä, täytyy minun voida esiintyä hänelle ilman teeskentelyä, muuten käy koko juttu ikäväksi.

Kerran olin kutsuttu hänen luokseen illalliselle. Paitsi minua oli siellä muuan postikirjuri vaimoineen sekä tämän jälkimäisen sisar. Illallinen oli erinomaisen hieno, ensi luokan ravintolasta tilattu. Vieraista voi huomata, että he useimpia ruokalajeja eivät olleet nähneetkään, ja he joutuivat hämilleen niitä tarjottaessa, kun eivät tienneet miten mitäkin lajia oli syötävä. Minulle annettiin ensiksi ja he katsoivat aina, kuinka minä tein, ja koettivat sitten matkia minua niin hyvin kuin osasivat. Eikä siinä ollut suinkaan mitään ihmettelemistä, sillä eihän postikirjurin pöydällä tavallisissa oloissa ole semmoisia herkkuja kuin Maria sinä iltana meille tarjosi. He kaivelivat ruokiaan tietämättä mitä niille olisi oikeastaan tehtävä, ja hummeri varsinkin pani heidät pahaan pulaan. He eivät saaneet lihaa siitä irti millään ilveellä, ja epätoivossaan otti postikirjuri viimein viispiikkiset avukseen. Heidän moukkamainen tapansa syödä ei minua siis kummastuttanut, mutta heidän läsnäolonsa semmoisenaan antoi minulle paljon ajattelemista. Naiset sinuttelivat Mariaa, ja tyttö, nenäkäs vaaleatukkainen olento, noin Marian ikäinen, käyttäytyi minun mielestäni suorastaan epäkohteliaasti, vei Marialta monta kertaa sanan suusta, teki ilkeitä huomautuksia ja naureskeli myötäänsä ivallisesti, esiintyi lyhyesti sanoen hyvin sopimattomasti. Keskustelun kuluessa sain tietää, että hän ja Maria olivat koulutoveruksia. Sekin on kummallista, kun Marialle muuten ihmiskunta alkaa vasta salaneuvoksesta, ja täytyy olettaa hänen isänsä olleen vähintään sala-postineuvos. Minulla kyllä on asiasta omat ajatukseni; ei minua vaan niin nenästä vedetä. Ensi viikolla tulee herra von O— kotiin; olen kovasti utelias. Maria sanoo että heillä tulee sitten olemaan usein vieraita, hänen miehellään kun on suuri tuttavapiiri poikamiesajoiltaan. Eihän tämä kaikki minuun vähääkään kuulu, mutta tuo kummallinen salamyhkäily pistää vihakseni. Ettei Maria naimisiin mennessään ollut mikään puhdas karitsa, siitä voisin mennä valalle milloin tahansa.

Tammikuu.

Sattumuksella on suuri valta maailmassa. Kaksi kertaa on se nyt viime kuukausina valmistanut minulle aivan odottamattoman kohtauksen. Vähän aikaa sitten olin Berliner teatterissa. Kun eräänä väliaikana astun aitiosta ulos, tarttuu silmälasini nauha avaimeen ja sotkeutuu siihen niin lujaan, että erään herran täytyi tulla minua auttamaan, ja tämä herra ei ollut kukaan muu kuin D., jota en ollut nähnyt kahteen vuoteen. Punastuin kovasti, sillä minä häpesin vielä häntä, jonka olin niin rumasti jättänyt, mutta hän nähtävästi ilostui nähdessään minut, pudisti kättäni ja vakuutti kerran toisensa perään, että tämä oli hauskin yllätys, mikä häntä voi kohdata, otti kursailematta käsivarteni, me aloimme kävellä edestakaisin ja minun täytyi kertoa hänelle kaikki, mitä näinä kahtena vuotena oli minulle tapahtunut. Hän oli viime vuonna mennyt kihloihin, mutta nyt se kihlaus on jo purkautunut.

»Eikö totta, hyvä rouva, että me syömme taas kerran illallista yhdessä?» kysyi hän. Vastasin, ettei se nyt käynyt laatuun, ja kysyin sitten, eikö hän ollut vihoissaan minulle, kun olin niin pahasti hänestä eronnut. Ei sanonut olevansa.

»En minä voinut Teitä siitä moittia. Onhan se luonnollista, että jokainen koettaa järjestää elämänsä sillä tavalla, mikä kunkin mielestä paras on», hän lausui. »Mutta sitä minä surin silloin, etten ole syntynyt miljonääriksi, että olisin voinut lyödä laudalta Teidän rikkaan ystävänne». En vastannut mitään, veri nousi päähäni. On vieläkin elämässäni hetkiä, jolloin äärettömästi kärsin, kun minua noin yksinomaan rahan kannalta arvostellaan ja pidetään ikäänkuin itsestään selvänä, ettei minussa voi mitään jalompia tunteita ollakkaan. Tiedän varmaan että D. ei tahtonut minua loukata — mitenkä yleensä voisikaan minunlaistani naista loukata! — sitä paitsi ei hän ole mikään raakalainen, vaan hyvin miellyttävä, sivistynyt mies, mutta sillä hetkellä vihasin häntä tuon lauseen vuoksi ja sain ankarasti hillitä itseäni, voidakseni olla sitä hänelle näyttämättä. Olisinhan tehnyt itseni vain naurettavaksi.

Hän pyysi minua ilmottamaan hänelle osotteeni, ja kun hän sen osotekalenterista kuitenkin olisi löytänyt, sanoin hänelle sen, mutta pyysin ettei hän tulisi kotiini, jonka hän myös lupasi. Koska olin nyt yksin teatterissa, tahtoi hän uudestaan minua mukaansa illallista syömään näytännön jälkeen. En ollut ensinkään halukas, mutta viimein päästäkseni rauhaan lupasin, me söimme Höhnellä yksityisessä huoneessa, eikä minun tarvinnut sitä jälistäpäin katua, meillä oli siellä pari hauskaa tuntia. D. väittää että minä olen vielä kauniimpi ja solakampi kuin ennen, mutta että minä en näytä oikein terveeltä.

»Teidän kasvonne näyttävät minusta muuttuneen, Te olette, kuinka minä sanoisin, henkevämmän näköinen kuin ennen», hän sanoi.