»Ihmekös tuo», minä vastasin, »minä kun elän nykyään aivan platonisesti.»
»Onneksi olkoon!» sanoi hän ja kilisti. »Eläköön platoninen rakkaus!»
Kello yksi saattoi hän minut kotiin.
Nyt taas ystävättäreeni Mariaan. Hänen miehensä, herra von O—, tuli joulukuun alussa kotiin. Enpä olisi voinut häntä ikinä semmoiseksi kuvitella. Casimir vainaassani ei ollut juuri kehumisen varaa, mutta aina hänet olisi voinut asettaa herra »paroonin» rinnalle, kuten von O— suvaitsee itseään kutsuttaa. Seitsemänkymmentä vuotta on hänellä varmaan jo selässään, hän on laiha ja kuivettunut äijänkänttyrä, pääkallo paljas ja kiiltävä kuin biljardipallo, ainoastaan takana muutamia harvoja haituvia ja leuassa yhtä harva valkea pukinparta. Maria oli hiukan hämillään ja katsoi tarpeelliseksi kuiskata minulle, ettei hänen puolisonsa ollut tosin nuori eikä kaunis, mutta hänellä oli sen sijaan erinomaisen hyvä sydän. Sen uskon täydellisesti, ja luulenpa että tuo sydän olisi sietänyt vielä toisenkin mainesanan. Se varmaankaan ei ole ainoastaan hyvä, vaan myös avara.
Kaikesta siitä päättäen, mitä tähän asti olen tuossa talossa nähnyt ja mikäli sitä osaan arvostella, ei herra von O—ta voine sanoa juuri tavalliseksi keinottelijaksi, mutta ei hän semmoisesta kaukanakaan ole. Ja nyt tiedän myös, mihin he tuon suuren huoneustonsa tarvitsevat. Heillä on joka torstai herrailtama, jolloin aina pelataan ja herra von O— pitää tavallisesti pankkia. Niinä torstai-iltoina, joina minä olin siellä, oli koolla kolmisenkymmentä herraa, heillä oli pieni ruletti ja jotkut pelasivat faaraota, jota oli sangen hauska katsella. Ruletissa minäkin kerran koetin onneani ja voitin kaksisataa markkaa, mikä minua suuresti huvitti. Herrat ovat yksinomaan korkeimmista piireistä, paljon upseereja on mukana, ja jokaisella on erityinen tunnussanansa, jonka hän ilmaisee uudelle vieraalle, kun hän tuo sellaisen mukanaan, ja tämä taas mainitsee sen huomiota herättämättä tervehtiessään isännälle, joka siitä saa tietää, kuka uudesta tulokkaasta on mennyt takaukseen.
Hyvin huvittavaa on minulle ollut tehdä havaintoja pelaajista ja nähdä, kuinka he peli-innon valtaamina unohtavat kaiken muun maailman. Minun vetovoimallani on entinen vaikutuksensa siihen asti kun peli alkaa, mutta sitten eivät pelaajat enää näe mitään muuta kuin punaisia ja mustia pallojaan tai korttejaan; heidän kaikki aistimensa näyttävät sulkeutuneen muulta maailmalta, yksi ainoa tunne, kullanhimo, on ottanut heidät kokonaan valtaansa. He ovat kuitenkin nähtävästi kaikki miehiä, joilla tuota haluttua tavaraa on yltäkyllin. Merkillistä! Minä en voi käsittää, mitä huvia ajatteleville ihmisille voi olla tämmöisistä uhkapeleistä. Parempia sitten ovat semmoisetkin vanhanaikaiset korttipelit, joita lapsuudessani kotipuolessa näin. Niissä osanottajat todella pelaavat, mutta näissä pelkkä sattuma ratkaisee kaikki.
Muutamia viikkoja sitten tullessani Marian luo tapasin hänet merkillisen kiihtyneessä tilassa. Hänen kasvonsa olivat täynnä punaisia täpliä, ikäänkuin tulirokko olisi niissä käynyt, ja silmät näyttivät itkettyneiltä. Luulin hänen riidelleen miehensä kanssa, vaikka tämä onkin aina hyvin herttainen häntä kohtaan; arasti kysyttyäni syytä hänen itkuunsa sain tietää, että hänen ystävänsä neiti Wiegand, postikirjurin käly, hänet oli niin kovasti suututtanut.
»Semmoinen häpeemätön letukka», hän sanoi, »minä teen hänen hyväkseen mitä voin, ja kiitoksen sijasta saan vaan haukkumisia palkakseni. Sen siitä saa, kun tuommoisten kanssa seurustelee.»
»Niinpä kyllä», sanoin minä, »olenkin jo monasti ihmetellyt, miten sinä voit kärsiä tuon tytön sopimatonta suunpitoa. Mitä nyt sitten on tapahtunut?»
»Oh, ei siitä maksa vaivaa puhua, mutta se harmittaa kuitenkin», sanoi Maria. »Me olemme lapsena käyneet yhdessä koulua, asuneet samassa talossa ja leikkineet yhdessä, ja kun hän nyt tahtoo tuppautua luokseni, en osaa häntä ylpeästi poiskaan käskeä.»