»Mikä hänen isänsä sitten oli?» tiedustelin.
»Parturinapulainen. Ihan köyhää väkeä.»
»Ahaa, he asuivat sitten kai teidän piharakennuksessanne?»
»Tietysti», sanoi Maria ja meni samassa aivan tummanpunaiseksi, kun huomasi puhuneensa liikoja.
Unohdin pian kokonaan tuon pienen kohtauksen. Mutta kun eilen kävin eräässä kaupassa Leipzigerstrassella, kuulen yhtäkkiä yhden myyjättäristä mainitsevan nimeäni, ja kun katsahdin sinne päin, tunnen Marian entisen koulutoverin, tuon nenäkkään ja suulaan neiti Wiegandin. Hänkin oli aivan punainen ja sanoi:
»No, armollinen rouva, »paroonitar» on kai haukkunut minut Teille pataluhaksi, kun sai kerrankin kuulla suustani totuuden…»
Minä en tietysti ymmärtänyt mitään, ja silloin alkoi tytön suuvärkki käydä kuin paras kahvimylly ja tuossa tuokiossa olin kuullut Marian koko elämäkerran. Se oli aivan niinkuin olin ajatellutkin. Hänen isänsä oli postiljooni ja perhe asui kolmannessa kerrassa samaa piharakennusta, jossa neiti Wiegandin vanhempain asunto oli pohjakerroksessa. Maria oli viidestä lapsesta nuorin ja kauneutensa tähden vanhempainsa silmäterä. Ripille päästyään tuli hän oppilaaksi johonkin vaatetavaraliikkeeseen ja kaksi vuotta myöhemmin hän karkasi liikkeen prokuristin kanssa Parisiin; vanhemmat kuolivat surusta pian sen jälkeen. Tämä oli tietysti neiti Wiegandin omaa keksintöä, niinkuin muutenkin koko hänen kertomuksestaan syöksähti esiin sellainen tulva kateutta, ilkeyttä, vahingoniloa ja muuta halpamaisuutta, että täytyi inhoten ihmetellä hänen sisunsa katkeruutta. Lopuksi sain vielä kuulla, ettei tuolla paroonilla ole omaa muuta kuin nimi, kaikki muu on vaan huijausta, ja asuntonsa komeasta sisustuksesta he eivät voi sanoa omakseen yhtään pölyriepuakaan, kaikki on Markiewiczin, ja minä saisin vielä nähdä, miten tuo koko komeus romahtaa läjään… Maria oli asunut paroonin kanssa vuoden yhdessä, ennenkun olivat menneet naimisiin j.n.e… kunnes vihdoin väsyin kuuntelemaan ja — turhaan yritettyäni saada suunvuoroa — käänsin hänelle yksinkertaisesti selkäni ja läksin pois. Olin kuullut juuri sen, mitä itse olin jo aikoja sitten ajatellut, eikä se minua siis vähintäkään kummastuttanut; mutta minua suututti tuon tytön halpamainen ilkeys. Olen aivan varma siitä, ettei hän olisi ollut hiuskarvaakaan parempi Mariaa, jos hänelle olisi tarjoutunut tilaisuus menetellä samalla tavalla.
Kun tämän jälkeen tapasin Marian ensi kerran ja hän taas alkoi levittelemään itseään, otin häntä kädestä ja sanoin: »Maria, miksi me huolimme tämmöistä komediaa pitemmältä näytellä? Jos minun isäni, oli apteekkari ja sinun postiljooni, ei kai se mitään erotusta meidän välillemme tee. Mutta me olemme molemmat vaeltaneet elämän syvissä laaksoissa, ja jos kaikesta liasta ja pölystä huolimatta, mikä meitä siellä ympäröi, olemme säilyttäneet silmämme kirkkaina, voimme nyt nähdä ja ymmärtää paljon asioita, joista ei ole aavistustakaan niillä, jotka ovat ikänsä istuneet omassa lämpöisessä, suojatussa sopukassaan. On helppo sanoa: minä en lankee kiusaukseen, kun ei koskaan tule tietämään edes mitä kiusaus onkaan, kun perhe, koti, seurapiiri ja järjestetyt olot ympäröivät ihmistä semmoisella suojamuurilla, ettei lempokaan pääse sen yli viettelyksineen — mutta me, joilta nämä suojaavat muurit puuttuivat, kun kuolema tai nurjat olot olivat ne maahan repineet, me jotka olemme joutuneet kaikkien myrskyjen viskeltäviksi, me tiedämme tarkkaan, että ainoastaan se, joka itse on synnitön, saa heittää kivellä syntistä. Ja me olemme kaikki syntisiä — —»
Maria itki ja sanoi hyvin arvanneensa, että tuo kavala käärme, Klara Wiegand, hänet pettäisi, — tuo ruoja, joka itse — — No no, minä keskeytin hänet ja sanoin että Klara Wiegandin kertomus ei häntä ollut suinkaan alentanut minun silmissäni, päinvastoin, nythän tuntui siltä kuin olisimme tulleet likemmäksi toisiamme, kuin olisi seinä väliltämme hävinnyt. Ja näyttääkseni hyvää esimerkkiä, tein hänelle selkoa elämäni päätapauksista, ja silloin hänenkin jäykkyytensä suli ja hän sanoi itsekin jo kauan sitten halunneensa puhua suunsa puhtaaksi ja monasti olleensa aikeessakin sen tehdä. Sitä minä nyt en kuitenkaan aivan puustavin mukaan usko.
Toukok. 1899.