En ymmärrä, mikä minua oikeastaan vaivaa. Olen kuin sairas, mutta en kumminkaan ole sairas. Alituinen levottomuus mielessäni yhä kasvaa ja pakottaa minua toimintaan.
Minussa on vähän aikaa ollut kummallinen intohimo rahain tuhlaamiseen. Se pakottaa minut ostamaan kaikennäköisiä tavaroita, joita en tarvitse enkä osaa mihinkään käyttää, vaan lahjotan heti pois. Se on ikäänkuin jokin tauti, enkä tiedä mikä tulee neuvoksi, jos tätä tällaista pitemmältä jatkuu.
Tämmöinen en ole koskaan ennen ollut. Minulla on ollut perintönä äiti vainaaltani suuri varovaisuus raha-asioissa. Velkaa olen aina pelännyt. Kauhulla muistelen vielä tuota aikaa, jolloin vuokrahommieni vuoksi olin joutunut niin suuriin velkoihin, etten luullut niitä voivani koskaan maksaa. Ei pidä ostaa mitään, jota ei voi paikalla maksaa, se on aina ollut periaatteeni.
Mutta nyt en osaa muuta tehdäkkään kuin ostaa ja aina vaan ostaa. Ja vaikka sata kertaa lupaisin itselleni: tänään en tuhlaa penniäkään — niin pian kun lähden kadulle kävelemään, vetää jokin salainen voima minut heti puoteihin, ostan esineen toisensa jälkeen, ja kun olen ne saanut, en voi millään tavalla niitä käyttää. Keittäjäni ja sisäkköni ovat aivan ymmällään, kun eivät tiedä mihin panisivat kaikki ne puserot ja alushameet, esiliinat ja hatut, joita heille alinomaa lahjottelen. Nyt olen yhtäkkiä mieltynyt erityisesti koristeihin, pronssiesineihin ja silkkimattoihin, ostan niitä ja maksan niin kauan kun rahaa riittää, sitten käsken panna velaksi ja lähettää laskun kotiini. Niinpä kävikin, että tässä kuussa olivat rahani lopussa jo kahdeksantena päivänä. Laskut työnnän kaikki kirjotuspöytäni laatikkoon enkä uskalla niihin vilkaistakkaan. Joka päivä tulee sinne uusia, sillä en kertaakaan käy kaupungilla mitään ostamatta. Äskettäin ostin joukon kallisarvoisia posliiniteoksia, jotka maksoivat yhteensä yhdeksänsataa kahdeksankymmentä markkaa. Kun sain ne käsiini ja näin laskun, valtasi minut kauhea pelko, että kreivi saisi ne nähdä ja vaatisi minut tilille, ja hädissäni löin koko komeuden pirstoiksi ja pistin laskun laatikkooni. Samoin kävi vähän myöhemmin, kun olin eräästä taidekaupasta ostanut verrattoman kaunisvärisen pienen silkkimaton, hinta kahdeksansataa markkaa. Kun en tiennyt, minne sen olisin piilottanut, en osannut epätoivossani tehdä muuta kuin ruveta leikkelemään sitä palasiksi. Tässä työssä ollessani sattui Julius tulemaan sisään ja hän vallan kauhistui tuommoista vandalismia.
»Jumalan tähden, Thymian, mitä sinä teet?» hän huudahti. Minä olin aivan lamaantunut pelosta ja änkytin: »Tahdon sen hävittää. Jos kreivi saa sen nähdä, niin hän toruu minua.» Hän näytti vakavalta, sanoi minun olevan liian hermostunut ja tarvitsevan mennä joksikin aikaa hermotautisten parantolaan. Mutta silloin minä hurjistuin ja huusin etten ole hullu eikä minua tarvitse hullujenhuoneeseen viedä, itse hän saa mennä sinne, joka semmoisia puhuu — mutta hän pysyi tyynenä ja käy luonani joka päivä niinkuin ennenkin. Kerran huomasin hänen supattavan jotain kreivin kanssa, ja siitä suutuin niin mielettömästi, että olisin tahtonut lyödä heitä kumpaakin, menin toiseen huoneeseen ja lukitsin itseni sinne. Loppujen lopuksi on D. sittenkin minun uskollisin ystäväni ja olen kutsunutkin häntä luokseni. Tahtoisin minä tietysti itsekin päästä ostohimostani, mutta hermosairaalaan en lähde, en minä hullu ole, tiedän tarkoin mitä -tahdon ja teen.
Tahtoisin auttaa kaikkia köyhiä ihmisiä, ravita kaikkia nälkäisiä, vaatettaa alastomia, ja tunnen itseni onnettomaksi, kun en siihen kykene. Usein itken sentähden tuntikausia. Kun näen kadulla köyhän lapsen, otan sen mukaani johonkin puotiin, ostan sille kenkiä, paitoja ja muita vaatteita ja käsken lähettää laskun kotiini. Joka paikassa on minulla luottoa, koska elän koroillani ja asun näin komeasti, ja sitä paitsi on minua nähty kaupoissa usein kreivin seurassa, joka on yleisesti miljonääriksi tunnettu. Välistä kun yöllä johtuu mieleeni, miten monta sataa ihmistä on Berlinissä, joilla ei ole mihin päänsä kallistaa, ei edes kattoa sateen suojaksi, valtaa minut semmoinen levottomuus, etten saa enää unta ja tahtoisin myydä kaikki mitä minulla on ja antaa köyhille ja lähteä itse taas kadulle. —
Äskettäin olin herrailtamassa O—n luona. Se oli viimeinen tänä vuonna; herra v. O— on taas Parisissa. Pelattiin faaraota ja minä istuin erään paksun italialaisen pankkiirin vieressä, joka ei osannut sanaakaan saksaa, mutta omalla kielellään lausui minulle lukemattomia kohteliaisuuksia. Hän voitti vahvasti, ja istuessani siinä hänen vieressään vedin syliini kaikki hänen voittamansa rahat ja setelit. Pelin päätyttyä kysyin leikilläni, saanko minä myös prosenttia siitä, että olin istumisellani tuottanut hänelle niin hyvän onnen, ja hän vastasi: »Certamente, Signora, è tutto per Ella e sono veramente felice di poter metterlo ai suoi piedi.» [Tietysti, rouva, ne ovat kaikki Teidän, olen suuresti onnellinen voidessani tarjota ne Teille.]
No, minä en tiennyt, miksi olisin kursaillut ottaa vastaan mitä tarjottiin, sanoin vaan: »Grazie, signore!» [Kiitoksia, herra!] ja korjasin saaliini talteen. Samassa katsahdin Mariaan, joka istui meitä vastapäätä, ja säikähdin, sillä semmoisena en ollut häntä milloinkaan nähnyt, hän oli aivan viheriänä kasvoiltaan ja silmissä hehkui pahaa ennustava tuli. Nousin ylös ja menin ulos, hän tuli heti perässäni ja sanoi vapisten vihasta:
»Minä jouduin aivan suunniltani sinun tähtesi, Thymian. Miten voi ylhäinen rouva siihen määrin unohtaa oman arvonsa, että menee ottamaan vastaan niin paljon rahaa ventovieraalta mieheltä?»
»Pikemmin paljon kuin vähän», minä sanoin, »muuten en minä ole vielä koskaan ylhäisen rouvan nimeä tavotellut.»