»Mutta pitäisi sinun kumminkin ajatella, mikä soveltuu meidän nimemme arvolle», sanoi hän ja löi rintaansa. »Sinä et olekkaan nyt missä tahansa, sinä olet parooni ja paroonitar O—n vieraana.»
Olin aikonut ottaa koko asian leikin kannalta, mutta hänen tyhmänylpeä käytöksensä alkoi minua lopulta suututtaa.
»Rouva Osdorfina voit sinä olla ja tehdä miten tahdot», jatkoi hän vielä, »mutta me tiedämme, mihin nimemme meitä velvottaa —»
»Niinkö todella», minä vastasin, »jos niin tahtoisin ja semmoisiin koruihin arvoa panisin, voisin antaa ihmisten haukkua itseäni kreivittäreksi, koska mieheni oli täysirotuinen kreivi. Mutta siitä kunniasta en välitä. Tosin kyllä, jos minulla olisi maatila, hevoset ja vaunut ja pääsisin hoviin — silloin se olisi toista, mutta nyt, näissä oloissa, olisin mielestäni kunniaton keinottelija, jos tuota arvonimeä käyttäisin. Ja muuten, jos sinun miehesi ottaa herroilta rahat pelissä taikka minä annan heidän lahjottaa niitä itselleni, eiköhän se käy lopulta melkein yhteen? Molemmatkin me niitä voimme tarvita, teenpä sentähden sinulle ehdotuksen. Jakakaamme saalis! Kahtia, niinkuin rakkaat sisarukset ainakin. Hyväksytkö sen?»
»Hyväksyn», vastasi hän lyhyesti, me jaoimme rahat ja saimme kumpikin tuhat kahdeksankymmentäkaksi markkaa.
Minusta tuntuu siltä, kuin Maria olisi italialaisen vuoksi mustasukkainen minulle. Olkoon vaan minusta nähden, jos se häntä huvittaa. En ole viime aikoina enää välittänyt mistään miehistä. Tahtoisin vaan aina ostaa, aamusta iltaan ostaa ja lahjottaa pois ja tehdä koko ympäristöni iloiseksi. Ja yhä vaan ostaa.
* * * * *
Eilen tuli tuo italialainen pankkimies hakemaan minut automobiilillaan ajelumatkalle Grünewaldiin. Maria oli myös mukana, ja luulen ettei hän oikein pitänyt minun läsnäolostani. Mutta en minä sille mitään taida, että tuo herra minua mielistelee; onhan se luonnollistakin, että hän viihtyy paraiten minun seurassani, jossa hän voi puhua omaa äidinkieltään, sitä Maria ei osaa muuta kuin vähän solkata huonoa ranskaa. Minä itse en hänestä vähintäkään välitä. Poikkesimme erääseen ravintolaan, josta olimme edeltäpäin tilanneet itsellemme päivällisen. Juuri sisään astuessamme sanoi Maria minulle: »Sinä olet tänään kovin huonon näköinen, Thymian, aivan kuin keuhkotautinen. Kerrassaan surkea. Miksi et käytä edes ihomaalia? Tekee oikein pahaa sinua katsella. Ihan kuin olisit maannut kolme viikkoa maan alla.» En vastannut mitään, mutta tuo sana »keuhkotautinen» pisti kuin puukko sydämeeni, ja syötäessä en saanut monta suupalaa alas. Koko ruumiini värisi kuin vilutaudissa.
Illemmalla kerroin tästä Juliukselle, joka nykyisin tulee sangen usein aivan odottamatta luokseni. Hän lohdutti minua ja kehotti luopumaan tuosta seurasta, koska ei siitä ajan pitkään kuitenkaan tulisi olemaan minulle mitään iloa. »Luonnostansa ei voi kukaan päästä», hän sanoi, »tuollaiset naiset maalaavat itseään sisältä ja ulkoa, mutta se ei voi estää heidän oikeaa karvaansa näkyviin tulemasta, luontainen raakuus puhkee aina lopulta esiin. Sinä et kuulu niiden joukkoon etkä voi olla yhtä mieltä niiden kanssa, sillä kaikesta ulkonaisesta yhtäläisyydestä huolimatta sinä olet sisällisesti ylhäisempi, hienompi, siveämpi kuin ne…»
Oikeassa hän lieneekin, mutta tahtoisi sitä mielellään, edes yhden ihmisen kanssa pysyä ystävyydessä. Julius oli tuona iltana taas niin hyvä ja hellä, että rohkaisin mieleni ja uskoin hänelle kaikki huoleni. Hän tahtoi nähdäkseen kaikki laskut, ja lopuksi minun täytyi myöntyä, joskin hyvin vastahakoisesti. Niitä oli yksi laatikko pakaten täynnä, hän alkoi laskea yhteen summia ja kasvonsa saivat yhä huolestuneemman ja totisemman ilmeen.