Minua pelottaa. Tunnen olevani sairas. Julius luuli ensin vian olevan munuaisissa, mutta tutkimus ei tätä luuloa vahvistanut.
Minun tekee niin pahaa…
Joulukuu.
Nyt olisi paljon kerrottavaa.
Kesäkuukaudet olivat kauheat. Kreivi ei päässyt virkatehtäviltään pois Berlinistä enkä minäkään tahtonut matkustaa. Asuntoni on hauskan viileä ja yleensä minulla ei ollut halua minnekkään lähteä, ja Juliuskin oli ainoastaan pari viikkoa poissa kaupungista. Sitäpaitsi tunsin yhä olevani väsynyt ja kipeä…
Elokuun lopussa oli minulla kriitillinen päivä.
Oli satanut, ilma oli ihanan raitis ja viileä, minä menin viiden seuduissa kävelemään Eläintarhaan, jossa viivyin lähes kaksi tuntia iloissani siitä että tunsin itseni sinä päivänä tavallista terveemmäksi. Lapsia leikki joka puolella, vesipisarat kimaltelivat ruohikossa ja aurinko paistoi niin herttaisesti, että taaskin tulin ajatelleeksi, miten ihana tämä maailma sittenkin on. Takaisin tullessani olin niin ajatuksiini vaipunut, etten nähnyt mitään ympärilläni, ja astuessani juuri Siegesalleen poikki sattuu jalkani luiskahtamaan, samassa näen hurjaa vauhtia lähenevät vaunut, tunnen kauhean iskun kohtaavan ruumistani ja sen jälkeen en muista mitään. Pyörtyneenä oli minut nostettu ylös ja viety tapaturma-asemalle, ja kun siellä olivat löytäneet minua tarkastaessaan nimikortteja, joissa oli osotteeni, oli minut tuotu kotiini, yhä vielä tiedottomassa tilassa.
Sitten makasin kauan kauan kuumeessa enkä tiennyt yhtään mitä minulle oli tapahtunut. Harvoina valoisina hetkinäni olin aina olevinani kotona ja luulin olleen unta kaikki, mitä vuosien kuluessa oli minulle tapahtunut. Huusin isää luokseni ja pidin hoitajaani sisar Annana, joka oli tuonut äidin Davosista kotiin.
Vähitellen rupesin sitten paranemaan, palasin taas todellisuuteen ja tunsin Juliuksen, joka usein istui pitkät ajat vuoteeni vieressä.
»Mitä minulle on tapahtunut?» kysyin vihdoin, sillä muistoni ei ollut vielä täydellisesti palannut.