Miksi hänen siis tarvitsi pelätä tuota miestä, joka oli hallinnut häntä yli kolmekymmentä vuotta? Olihan se vieras mies nyt, niinkuin ennenkin. Vieras, jonka käsiin sattumus oli hänet viskannut ja tehnyt hänet hänen lastensa äidiksi. Miehenkö olivat lapset? Ei. Ne olivat nyt hänen. Koko ajan oli hän käynyt salaista sotaa heistä. Ja nyt sai hän pitää heidät. Annankin kohta, kun hän oli tehnyt haaksirikkonsa ensin.
Eikö ollut kuin pahaa unta koko tämä elämä? Tässä he olivat harmaapäisinä vanhuksina Martinin kanssa ja puhelivat pojastansa kuin kaksi vierasta. Näin olivat he taivaltaneet elämänsä melkein loppuun, pääsemättä lähemmäksi toisiansa. Ja kun se heidän osaltansa loppui, mitä jäi jäljelle?
Oli tuskaista ajatella sitä. Heidän elämänsä tuntui nyt heidän lastensa elämän rinnalla valoisalta. Ei tiennyt, mitkä onnettomuudet heitä vaanivat vielä. Onni ei ollut seurannut heitä missään.
Siitä se alkoi, kun hän Martiniin tutustui ja kevyesti elämällään leikkimään rupesi. Siitä se alkoi.
Erik Öhman oli silloin ulkomailla. Huhuiltiin hänen olevan kihloissa siellä. Ja hän sen uskoi.
Silloin katosivat hänen kauniit lapsuutensa päivät. Hän oli elänyt Erikiä varten ja odottanut vain häntä. Mutta itselleenkään ei hän tahtonut tunnustaa, että isku oli sattunut häneen. Ja kun Martin kosi häntä niihin aikoihin, lupautui hän. Erik palasi ulkomailta, mutta oli jo liian myöhäistä, hän oli jo Martinin. Oliko Erikillä ollut ketään, sitä ei Fredriikka saanut tietää. Vasta muutamien vuosien kuluttua hän nai erään kaupungin tyttäristä.
Niin oli Martin saanut sen, jota halusi, mutta ei hän. Hän kunnioitti miestänsä ja koetti unohtaa oman itsensä hänen rinnallansa. Ja kun lapsia tuli, eli hän heidän elämäänsä ja iloitsi heidän ilojansa, ja hiljallensa, hänen huomaamattaan, kuoli entinen kaipaus hänen rinnastansa.
Niin, ei hän ollut enempää elänytkään, sarjan harmaita päiviä vain. Eikä hän ollut itse pyytänytkään olla mitään. Olihan hän vain rengas, joka kohdaltaan sitoi toisen sukupolven toiseen sukupolveen. Rengas, jonka kautta menneiden tuskat periytyivät uusille ja tuleville. Uusille, joiden elämästä enemmän odotti ja joita enemmän kuin aikalaisiaan rakasti. Eivätkö siitä kertoneet ne epämääräiset kaipaukset ja unelmat, jotka jokaisen puristetusta sydämestä kumpusivat? Eivätkö ne sisältäneet aavistusta siitä täydellisyydestä, jota kohti kuljettiin, josta aikojen ja ikiaikojen kuluessa polvi polvelta unelmoitiin?
XI
Kun äiti tuli pois isän luota, katosi hänestä se varmuus, jota hän oli jo tuntenut. Häntä huimasi ajatus ja pelotti taas kaikki. Taas tunsi hän itsensä turvattomaksi ja orvoksi. Ei ajatus edes ollut omaa.