Kuka tiesi, kuka oli oikeassa. Hän olisi tarvinnut tukea ja turvaa. Sitä hän ei saanut mieheltänsä eikä lapsiltansa. Ja hänen oma ajatuksensa vaappui sinne tänne eikä jaksanut kasvaa eikä kypsyä voimakkaaksi eikä itsenäiseksi. Hän olisi kaivannut sellaista, jota hän olisi ymmärtänyt ja jonka ajatuksiin hän olisi saanut luottaa ja jonka tuntoihin hän olisi saanut turvata.
Ja heikon tavalla toivoi hän vain, että tämäkin päivä olisi ohi.
"Käy isän luona", kehoitti hän Alvaria, "pistäydy siellä."
"Mitä hän minusta?"
"Hänellä on asiaa. Älä vastusta häntä, kuuntele vain ja pysy ääneti, hän on hyvin vaivaantunut, hän siitä paperista."
"Joko sekin on tietona? Iida tuli äsken, hän on jo järjestänyt sen."
"Maksanut? No Luojan kiitos. Mene sanomaan se isälle."
"Ei ole tarpeellista."
"Mene, lapsi, mene nyt minun tähteni. Lupaa hänelle, että se on viimeinen kerta."
"Äiti tyhjää. Minä tarvitsin rahaa, oli kunniavelka, ja äiti arvaa, etten työttä rahaa saa. Minä lainasin isän nimeä, taisi olla suurikin rikos? Olen maksanut sen, eikä kukaan joudu kärsimään siitä. Minkä minä taidan tällaiselle sattumalle?"