"Voi, Alvar."
"Kun minä koetan tehdä kaikki, mitä voin, mitä vielä tahdotaan?"
"Koetatkohan sinä?"
"Koetan. Syy ei ole minussa, vaan siinä, etten jaksa enempää. Mitäpä se puhuen paranee?"
"Lupaathan nyt pistäytyä isän luona, niin selvitään taas ja minulla on hyvä olla."
"Kyllä äiti."
Alvar huokasi helpotuksesta, kun pääsi toiseen huoneeseen. Häntä vaivasi itseään se varma ja valheellisen röyhkeä äänensävy, jolla hän puhutteli koko ajan äitiä. Hän tiesi sen vaikuttavan rauhoittavasti äitiin. Äiti tuli vakuutetuksi, että Alvar oli oikeudestaan varma, ja äidille teki hyvää saada nähdä hänen kiivastuvan, jos häntä muka aiheettomasti syytetään. Ja Alvarille itselleen teki hyvää, kun hän näki äidin rauhoittuvan ja uskovan häneen. Hän tunsi kuitenkin itsensä turvattomaksi ja hänen sydämensä kävi heikoksi, kun hän näki äidin pelokkaan ja aran katseen. Häntä melkein säälitti äiti. Olisi tehnyt mieli ottaa hänet käsivarsillensa ja itkeä hänen kanssansa. Itkeä pois kaikki paha kuin lapsena ennen, sellainen äiti kun hänellä oli.
XII
Oli Martinin vastaanottotunti, vaan ketään ei kuulunut tulevaksi. Nuorempi lääkäri vei joukot. Martinin luona kävi vain joku maalainen ja joku tuttu, joka ei viitsinyt toisen luo mennä. Sanoivat häntä jo vanhaksi ja vanhanaikuiseksi.
Sanokoot. Siinä hän kuitenkin oli vanhanaikuinen, ettei hän viitsinyt imarrella ihmisiä eikä ostaa heidän suosiotansa. Hänellä ei ollut ystäviä eikä läheisiä tuttavia. Tänne saakka oli hänen onnistunut suoriutua elämästä yksin. Nyt näytti, että hänen täytyi lähestyä toisia apua saadakseen. Hän oli maksanut useita Alvarin velkoja ja velkaantunut itse. Velat eivät olleet suuria, mutta hänen tulonsakaan eivät riittäneet perheelle.