Oli välttämätöntä naittaa Anna. Ei hän tahtonut sanallakaan pakottaa eikä edes ilmaista, että se oli hänen tahtonsa. Ymmärsihän Anna sen sanomattakin. Ja häntä ilahdutti, kun hän näki, etteivät nuoret olleet vastahakoisia keskenänsä.
Siis selvittiin siitä puolesta kuitenkin ja tavallaan omin voimin vielä. Mutta oli seikkoja, jotka eivät koskaan ilman onnettomuuksia selvinneet.
Alvarista he eivät päässeet.
Martin istui tuoliinsa painautuneena, hartiat kumarassa ja pää käden varassa, istui raskaissa ajatuksissansa, jotka painostivat häntä kuin sairaus. Nyt kun voimat vähenivät ja mieli olisi tarvinnut jonkun lepohetken, kävi elämä yhä kireämmälle. Hän teki yhä tiliä itseksensä, missä määrin hän oli syypää Alvarin kohtaloon. Hän oli laiminlyönyt hänen kasvatustaan ja jättänyt sen äidille, mutta laiminlyötiinhän niin monen muunkin kasvatus, eikä se mitään merkinnyt. Ja olihan hän sitten koettanut hyvällä, oli koettanut pahalla, mikään ei ollut auttanut. Oliko Alvar syntymästään ollut rikollisuuteen taipuva, vaikkei aikaisemmin ollut tilaisuutta tekoihin? Jos niin oli, olisi häntä pitänyt sairaan tavoin hoitaa, erottaa terveistä, ettei tautiaan levittäisi ja sillä terveitä turmeleisi.
Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun ovelta kuului koputusta.
"Astu sisään."
Alvar tuli epävarmana.
"Asia on jo maksettu, pistäydyn sitä vain sanomaan."
"Vaan ymmärrätkö sinä, mitä olet tehnyt?"
"Sanon, asia on jo hoidettu."