"Ei minun rahani jouda luotien ostoon. Mutta kiitos isällisestä neuvosta. Joko saan mennä?"
"Mene, mene, mene vaikka ikuisiksi ajoiksi."
Alvar poistui nopeasti ja isä oli rynnätä hänen jälkeensä. Hän ei voinut hillitä itseänsä. Miksi piti hänen antaa tämän jatkua vielä. Miksi ei loppu saanut jo tulla?
Tuntui kuin yhtäkkiä vuosien paino olisi hävinnyt, ruumis keventynyt. Veri kuohui vanhoissa suonissa ja viha leimusi hänen mielessänsä. Hän tunsi voimansa käyttämättömiksi. Hän olisi tahtonut käsin ruhjoa ja hävittää sitä elämää, jonka olemiseen oli itse syypää. Saada leikata se pois kuin paha kasvannainen, koska se tervettä elämää rasitti, saada leikata se omin käsin, ilman sääliä ja tuskaa. Saada tehdä oikeutta osaltansa, panna rajat jo tälle häpeälle ja ainaiselle epätoivolle.
Oikeutta, sitä hänen sielunsa janosi hinnalla millä tahansa.
XIII
Tänään päivällä piti Lennartin tulla. Anna odotti häntä, ei kiihkeästi, ei kaivaten, vaan varmana, päättävänä ja rauhallisena. Ei saanut tulla kysymykseen mikään sisäinen ratkaisu enää, se puoli oli valmista, kaikki oli vain ulkonaista asettelua.
Ja estääkseen mielensä painumasta mihinkään mietiskelyyn kuljeksi hän huoneesta huoneeseen järjestellen niitä. Hän antoi kyökissä määräyksensä ja valvoi, että kaikki tapahtui hyvin.
Nyt siis tapahtui se, jota hän oli ikänsä haaveksinut, päästä pois kotoa ja saada tehdä jotakin hyödyllistä. Nyt sai hän alkaa elää omaa elämäänsä ja muodostaa sen mielensä mukaiseksi. Vihdoinkin siis.
Hän otti näin rauhallisesti, taitavasti elämän, hän muodosti sen niin kauniiksi ja tyydyttäväksi kuin voi.