Näin kirkas oli päivä, jona hän kihlautui, ja näin rauhalliseksi selvennyt mieli.
Hän voi hyvällä omallatunnolla mennä Lennartia vastaan ja ojentaa hänelle kätensä. Hän voi katsoa suoraan Lennartin silmiin ja Lennart sai nähdä hänen sielunsa pohjaan saakka, ja varmaan ei hänen pitänyt löytää hänestä mitään, jota hän ei hyväksynyt ja ymmärtänyt.
Siis selvisi elämä vihdoinkin. Kuinka hän oli onnellinen ja tyytyväinen. Tähän asti oli hän ottanut liian pienesti elämän, häneltä oli puuttunut mielenmalttia ja ymmärrystä. Tuntui kuin hän nyt yhtäkkiä olisi nähnyt laajemmalta ja tähän saakka eletty näytti pienemmältä ja kaukaiselta.
Kun Lennart tuli, meni hän ensin isän luo.
Miltähän nyt isästä tuntuu, arveli Anna, hänen mielensä ilostuu varmaan, kun asia näin nopeaan käy. Sattui tämä hyvään aikaan. Onni aivan, että kerrankin voi isälle iloa tuottaa. Nyt antoi isä siellä hänet pois. Olipa isälläkin vielä mitä antaa. Tästä lähtien katsoi hän, ettei isältä saanut mitään puuttua. Hän järjesti asiat. Niin, että hän siihen vihdoinkin pystyi, että oli rikas se, jolle hän meni.
Äiti odotti jo salissa. Hän oli valellut silmiänsä vedellä, mutta silmäluomet olivat vielä punaiset.
"Minun tähteniköhän ne ovat punaiset", arveli Anna.
"Liekö Alvar mennyt jo ulos", kysyi äiti.
"Kotona on vielä."
"Oletko pyytänyt, että hän pysyisi nyt kotona?"