"En, en."
"Siis pian, eikö niin, isä, eikö niin, äiti?"
"Tietysti niin, niinkuin te tahdotte", sanoi äiti.
He siirtyivät toiseen huoneeseen, jossa kahvipöydän luona seisoivat jo Iida ja Alvar. Iida onnitteli heitä ja Alvar puristi väkinäisesti heidän kättänsä.
"Tämähän oli odottamatonta", sanoi Iida.
"Nyt, Iida", sanoi isä leikkisästi, "pitää sinun uhrata aikaasi
Annalle."
"Aikani on kokonaan hänen käytettävissään, isä."
"Kiitos", sanoi Anna. "En tee juuri varustuksia, eikö niin, Lennart?"
"Niin, tietysti niin."
Äidin kasvoille oli levinnyt lempeä ja onnellinen hohde, kun hän kerrankin sai istua koko joukkonsa kanssa pöydän ympärillä. Siinä istuivat vastakkain Alvar ja isä, ja he olivat, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Häntä rauhoitti se ja hän tunsi suurta kiitollisuutta isää kohtaan, Annaa kohtaan ja kaikkia kohtaan. Hän katsoi isää silmiin ja sanoi silmäten jokaista: