"Olen tänään niin iloinen, tuntuu kuin olisi pyhä tahi suuri juhla."
"Niinkuin onkin", sanoi Iida. "Näitä juhlia ei ole tavallisesti kuin yksi ihmisen elämässä."
Iida kääntyi Lennartiin päin ja jatkoi puheluaan iloiseen tapaansa:
"Ja tepä vasta olette oikea pikkukaupunkilainen, ette liiku missään ja nyt teistä tuleekin vasta oikea kotitonttu."
"Missä liikkuisi", sanoi Lennart.
"Ja missä viihtyisi paremmin kuin kotonaan", sanoi äiti.
"Minusta ennen tyttönä", jatkoi Iida, "oli koti viimeinen paikka, missä olisin ollut."
"Niinkuin nytkin", ajatteli Anna vastata, vaan vaikeni. Hän ei tahtonut turhasta kinastella eikä sotkea sillä rauhaansa.
Vaikka oikeastaan se oli jo sotkeutunut. Iida häiritsi häntä. Ja niin avoimin silmin kun hän katsoi Lennartiin ja liian kauan antoi katseensa seisoa hänen silmissänsä. Hän teeskenteli itsensä lapsellisemmaksi ja viattomammaksi kuin olikaan. Ja mistä hän saikaan tuon tyhmän ja kysyvän ilmeen, jonka valheellisuus oli niin silmiinpistävä? Mitä hän sillä nyt tarkoitti?
"Kodit", jatkoi Iida, "hävittävät ilon, vaikka ei ole kohteliasta suinkaan pelotella sillä nyt teitä."