"Emme sitä pelkää", sanoi Lennart.
"Ja ehkä ilo tahi huvi ei meistä olekaan pääasia", sanoi Anna.
"Iida on oikeassa", sanoi äiti. "Ilo on tärkeä. Se nuorentaa. Ja toisillekin tekee hyvää nähdä iloisia ihmisiä. Iidakin yhä nuortuu ja kaunistuu."
"Nyt äiti liioittelee taas. Äiti hemmottelee minut pilalle", torui Iida.
"Äiti on oikeassa nyt niinkuin aina", sanoi isä. "Iida on nuortunut taas."
Isä ja Lennart johtuivat puhumaan liikeasioista ja Alvar, joka oli huoletonna istunut ja tupakoinut, yhtyi heihin. Ja Anna näki syrjästä, että Alvarin tarkoitus oli nähtävästi ärsyttää isää. Kylmästi ja ylimielisesti viskasi hän sanansa ja oli aina valmis väittelemään isän kanssa. Se oli Annasta niin outoa, että pelotti. Hän näki, kuinka isä koetti hillitä itseänsä ja vaieta.
Alvar kertoi Lennartille eräästä oikeusjutusta, jossa rikollinen vastaaja oli nerokkaasti peittänyt jälkensä. Isä ei voinut olla siihen kiivaasti huomauttamatta:
"Minä en tuota sinuna viitsisi kertoa."
"Mutta sehän on suurenmoista", sanoi Alvar.
"Pettää niin, ettei oikeuskaan pysty."