"Muodollinen oikeus, pyydän huomauttaa."
"Mutta moraalinen?"
"Ei ole mitään moraalista oikeutta. Tyhmä petos, se on tietty, on halveksittava, mutta nerokas petos herättää ehdottomasti ihastusta. Täytyy hailia oikeita rikoksia ja oikeita rikoksentekijöitä."
Isä nousi ylös ja hänen silmänsä iskivät tulta, mutta Iida, joka koko ajan oli huomannut vaaran, sysäsi ikäänkuin vahingossa kuppia, joka kaatui hänen päällensä. Hän kiljahti muka kauhusta ja syntyi hälinää, jonka aikana Anna sai viitanneeksi Alvarille, että poistuisi. Ja Alvar, Annan suureksi ihmeeksi, pujahti pois, ja tuntui heti kuin paine olisi vähentynyt.
Mutta Annan mieli oli alakuloinen. Hän tunsi vain pelkoa ja häpeää. Olisi voinut äsken syntyä yhteentörmäys isän ja Alvarin välillä. Ja kuinka silloin olisi käynyt? Hiukan vain, ja kumpikin olisi ollut kuohustilassa, jossa ei olisi kierrellyt sanojaan.
Ja nyt, kun Lennart oli heillä ensi kertaa.
Kuinka häpeällistä joutua naimisiin juuri nyt, siirtyä sinne tällaisista mielentiloista. Tuntui varmemmalta vain, että niitä tahtoi paeta eikä mitään muuta. Tuntui selvältä, että siten petti ottajaa. Kuinka saada se selitetyksi Lennartille, ettei hän voinut syyttää siitä. Tietysti hän voi syyttää aina häntä ja hänellä oli oikeus.
"Oletko väsynyt", kysyi Lennart Annalta, kun he jäivät kahdenkesken.
"En."
"Näytät niin surulliselta. Kadutko?"