"Mutta minä vaadin. Vaadin ainakin sen, ettei minun nimeäni häväistä.
Katkeroittakoot elämän täällä kotona — vaan, vaan kaupungilla ei —."
Äiti viittasi kädellänsä pyytäen Annaa hillitsemään itseänsä ja kohosi siitä ylös. Hän aikoi lähteä pois. Haikea tunto valtasi hänen mielensä. Hän seisoi hetken neuvotonna, kun ei löytänyt sanoja, joilla puolustaa taas Alvaria. Iidan suhteen oli hän osiksi samaa mieltä, mutta hänen poikansa Alvar oli mikä oli, minkäpä sille taisi, eihän häntä enää toiseksi saanut.
"Äiti, istuhan vielä", pyysi Anna.
Äiti istuutui jälleen. Hän ei voinut vastustaa lastansa. Hänen sydämensä lämpeni taas, kun hän katseli tervettä ja voimakasta tytärtänsä, joka kuitenkin oli oikeassa.
"Kauniit ilmat", sanoi Anna ja heittäytyi vielä sänkyynsä.
"Kauniit. Kesä on tullut."
"Taas kesä. Jopa kuluu tämä elämäkin", sanoi Anna ja nosti paljaan jalkansa äidin syliin. Äiti otti sen taas käteensä ja silitti sitä.
"Mitäpä siitä, jos kuluukin. Kuluttavahan sen on. Mikä sinulla on hätänä, oletpahan meidän ilonamme tässä."
"Olisi ikää jo, hävettää, vuosi vain ja ikää on jo kaksikymmentäviisi vuotta. Monilla ikäisilläni on jo suuria tyttäriä."
"Sitäkö sinä —"