XIV
Annan häät oli päätetty viettää syksyllä. Anna oli mennyt äidin ja lasten kanssa maalle. Isä, Alvar ja Iida olivat jääneet kaupunkiin.
Annalla ei ollut suuria varustuksia tehtävänä. Lennartilla oli siellä valmis koti. Niin olikin hyvä.
Anna tunsi itsensä väsyneeksi ja tylsyneeksi. Tuntui kuin aina ei tajuaisi kaikkea, kuin kulkisi hän kuin puolihorroksissa, josta ei oikein tahtonut päästä hereille.
Se jännitys, jota hän oli ennen aina tuntenut, oli hävinnyt. Hän oli liioitellut elämää synkemmäksi kuin mitä se oli. Kaikkialla oli hän nähnyt ristiriitoja, jokainen Alvarin teko oli saanut hänet hätääntymään. Eiväthän kaikki ihmiset olleet mallikelpoisia ja tietysti jokaisella muullakin perheellä oli pikkuhuolensa. Mutta he eivät elämässä nähneetkään muuta kuin huolta.
Niin. Hän oli paennut hyvän miehen turviin. Kihlautuminen tapahtui äkkiä, mutta ei saanut sitä oudoksua. Elämä hämmästytti oudoilla käänteillään. Kaksi, jotka eivät olleet ennen toisistaan mitään tienneet, joutuivat yhteen. Niinhän usein kävi. Ja mitä siinä? Ehtihän perehtyä ja tutustua sittenkin, kun yhdessä oli. Riitti aluksi, että molemmat luottivat toisiinsa, silloin kiintyivät he sitä mukaa kuin oppivat toinen toistansa tuntemaan.
Anna oli käynyt puolestansa vaatimattomaksi. Hän ei antanut ajatustensa eikä tuntojensa puhua vapaasti. Hän pakotti niitä aloille, jotka olivat niille vieraat. Hän tahtoi ajatella niinkuin muutkin ajattelivat, ja tuntea, niinkuin luuli muidenkin tuntevan, ja tehdä vain sen, mikä oli aivan välttämätöntä. Niin oli hänellä helpompi olla.
Hän rakasti siis siksi, että oli rakastettava. Hän meni Lennartille, koska oli mentävä, koska ei ollut muuta menomahdollisuutta. Hän jätti oman elämänsä, oman itsensä, koska tiesi, että se tuotti hankaluuksia ja vaikeuksia. Niin eli hän jonkun toisen elämää, odotellen, mille laduille hänen täytyi kääntyä ja miksi elämän täytyi muodostua, että siihen tyydyttiin, että hän sillä saisi maksetuksi ottajalleen sen lainan, jonka hän tunsi ottaneensa nimiinsä ostaakseen itselleen ja perheelleen turvatun olon.
Sillä niinhän se oli. Sitä ei hän itseltään kieltänyt.
Ja tämän kieltäymyksen ja tahdonponnistuksen alla hänen tuntonsa vaimenivat ja hänen ajatuksensa tottelivat häntä niin, etteivät ne häntä häirinneet.