Hän oli tehnyt voitavansa ja hänellä oli siitä hyvä olla.
XV
Sunnuntain seuduissa kävi Lennart aina maalla Annan luona. Hän ajoi omalla hevosellansa ja usein toi hän Iidan mukanansa.
Lennart oli kesän kuluessa tottunut Martineihin. Alvarin epäsäännöllisyydestä huolimatta oli hän järjestänyt hänelle helppoa työtä, josta hän toivoi Alvarin tasaantuvan edes hiukan. Ja Iidan seurassa viihtyi hän hyvin. Iidan iloisuus ja keveys oli vapauttanut hänet siitä jäykkyydestä, joka häntä itseäänkin vaivasi. Ja maallakäyntimatkat sunnuntaisin muodostuivat heille suureksi huviksi, jolla oli oma salainen viehätyksensä. Iidan seurassa sai Lennart varmuutta ja ryhtiä. Hän kypsyi mieheksi.
Anna ihmetteli sitä, ihmetteli hänen joskus ylitsevuotavaa ja aiheetonta iloansa. Annalle sanoi Lennart, että liikeasiat luistivat hyvin, oli nautinto ajatella elämää. Siitä saakka, kun Anna lupautui hänelle, tunsi hän kuin jokin salainen voima veisi häntä eteenpäin, niin että kaikki, mihin hän ryhtyi, onnistui hyvin.
Anna iloitsi siitä, että hän vaikutti Lennartiin. Oli onnellista, että hänellä oli oma osuutensa ja tehtävänsä. Lennart muuttui siten hänelle läheisemmäksi. Ja usein tunsi hän jo kaipaavansakin Lennartia.
Ikävänsä ja sellaisen lämpimän kaipauksen valtaamana läksi Anna kerran äkkiä kaupunkiin tapaamaan Lennartia. Hän luuli sillä ilahduttavansa häntä. Hän satutti tulonsa iltapäiväksi, jolloin tiesi Lennartin olevan yksin kotona.
Arkana ja epävarmana soitti hän Lennartin ovelle.
"Näin odottamatta. Hauskaa. Kun et toki ilmoittanut", sopersi Lennart hämillään.
"Tuli yhtäkkiä niin ikävä", sanoi Anna.