Anna kuuli Iidan nauravan vielä etehisessä, mutta se nauru oli jo toisenlaista. Annasta oli siinä voitonriemua ja ilkuntaa, se oli kiihottunutta ja julkeaa.
Mitä oli siis tapahtunut?
Ehkä Lennart oli jo hänen.
Tuntui kuin hänet yhtäkkiä olisi syösty jonnekin huimaavaan syvyyteen.
Häntä petettiin. Heillä oli jotakin keskenänsä. Iidan nauru sen ilmaisi. Hän ei voinut siitä erehtyä.
Kun Lennart tuli takaisin, koetti hän saada selvyyttä, mutta Lennart oli samanlainen kuin ennenkin. Ja se rauhoitti Annaa.
Ehkä hänen epäilyksensä oli turha. Tietysti se oli turha.
"Sinä olet alkanut sietää Iidaa", sanoi hän kohta.
"Ei hän ole minusta koskaan ollut vastenmielinen."
"Muistelin vain."