"Mitäpä minulle."
"Niin, ei tietysti. Se johtui kai siitä, kun kuulin isän ja Iidan siellä väittelevän. Isä etsi muuten sinua. Onko jotakin ikävää tapahtunut?"
"Ei mitään."
"Luojan kiitos, että kaikki on hyvin. Minä niin pelkäsin. Sydämeni on tullut hiukan huonommaksi."
"Äiti ei saa rasittaa itseään niiden lastenkaan tähden enää. Äidin pitää jo levätä."
"Ole huoletta, ainahan minulla on aikaa levätä."
Äidistä tuntui niin hyvältä Alvarin sanat, ne lämmittivät hänen sydäntään ihan. Näinpä he kuuluivat yhteen, näinpä he ymmärsivät toisiansa ja kenties joskus erottamattomasti kuuluivat yhteen. Ja hautoessaan siinä Alvarin otsaa, ei äiti voinut olla hiljalleen silittämättä hänen tukkaansa, niinkuin Alvarin pienenäkin ollessa. Sama lapsihan hän oli äidistä vielä, avuttomampi vielä vain. Sama katse hänellä oli, sama pelokas ja arka ilme. Äidistä ei hän ollut muuttunut. Hänestä hän oli säilynyt yhtä puhtaana, vaikka häntä oli peloteltu ja pahoitettu hänen mieltänsä. Maailma oli outo. Ihmekö, jos hänen käyntinsä täällä oli tullut niin raskaaksi, ihmekö, jos joka askel, jonka otti, vei harhaan? Ainoastaan yksi askel, se ei harhaan vienyt, se vei sinne, jossa tuskaa ei ollut, sinne missä koti oli.
Alvarille teki hyvää äidin hellyys. Tuntui suloiselta ummistaa silmänsä ja unohtaa itsensä. Äidin käsi pyyhki olemattomaksi pahan unen. Hän oli taas lapsi, joka uneksi epämääräisiä ja tiedottomia unelmiansa.
Toisesta huoneesta kuului Annan ja Iidan kiivasta riitaa. Mitä se oli?
Mitä he näin? Mitä Anna huusi?
Äiti säikähti. Hänen täytyi mennä sulkemaan ovet, ettei isä edes kuulisi.