"Väärinkäsität, äiti. Siitä asiasta ei vielä", sanoi hän. "Mutta Alvar, kun tuo Alvar taas —"
Hän ei sanonut enempää, ettei pahoittaisi taas äidin mieltä. Mutta raskaina tulvahtelivat ajatukset ja hän unohtui niiden valtaan.
Tiesihän äiti, mitä Anna ajatteli, eikä kysynyt enempää. Tiesihän hän, että Alvar se Annaa huolestutti. Alvar jäi kaupunkiin koko kesäksi, niinkuin viimekin kesäksi oli jäänyt. Sellainen juonti-into hänellä oli ja sellaiset asiat. Isäkään ei viihtynyt heidän kanssaan, hänkin jäi kaupunkiin syyttäen sairaskäyntejään, vaikka oli kaksi lääkäriä niin pienessä kaupungissa ja kesäasunnolta olisi sitäpaitsi voinut vastaanotoillaan käydä. Vaan tosinhan isän oli pakko hoitaa raha-asioitakin, etenkin nyt, kun kaikki näytti niin sotkuiselta.
"Onko isä mennyt kaupungille", kysyi Anna.
"On, tapansa mukaan."
"Isä on vanhentunut näinä viime aikoina."
"En ole huomannut."
Anna tiesi, ettei se ollut totta. Äiti oli sen huomannut. Vaan äiti ei tahtonut isästä puhua. He olivat vieraita keskenänsä. Isä kulki yksin omia teitänsä äänetönnä kuin vieras, joka jostakin syystä oli pakotettu asumaan yhdessä heidän kanssansa. Tekiväthän he niinkuin isä toivoi, kun isä toivonsa heille ilmaisi. Vaan isä ei sitä usein tehnyt. Viime aikoina oli hän koetellut lähestyä Annaa ja puhellut usein hänen kanssansa, ja Annasta tuntui, kuin hän sen kautta olisi ikäänkuin uuden tuttavan lisää saanut.
II
Eilisenä päivänä oli Martin tavannut kaupungilla Lennart Ahlmanin ja pyytänyt kotiinsa ja Lennart tuli.