Anna säikähti, kun hän ikkunasta näki isän ja Lennartin tulevan yhdessä. Hän sulki nopeasti kamarinsa oven ja hänen sydämensä löi pelosta. Mutta kohta hän rauhoittui, avasi levollisesti ovensa ja meni vierasta vastaan. Eihän hänen tarvinnut pelätä Lennartia, eihän hänen tarvinnut pelätä sitä, minkä välttämättä täytyi tapahtua. Hänen oli naitettava itsensä. Ja niistä nuorista miehistä, joita kaupungissa oli, oli Lennart Annan mielestä parhain ja ainoa, jota hänen sopi ajatella.
Ikävä vain, ettei äiti ollut samaa mieltä. Äidistä oli Ahlmanin kauppiassuku vastenmielinen. Vaan kenellehän äiti tahtoi säilyttää häntä sitten? Kenelle? Kaupungissa ei ollut nykyään ketään mahdollista. Ja kukapa äidin mielestä olisi ollutkaan kyllin hyvä? Hyvittihän se Annaa tavallaan, vaan teki samalla olon tukalaksi ja ratkaisun vaikeammaksi. Äiti haaveili tietysti tyhjää. Odotti sellaista, jota mistään ei tullut. Ihmeellistä, ettei ihminen niin vanhanakaan oloihin järkevästi suhtautunut. Se äiti oli nuori sydämeltään aina, sellainen haaveilija. Toista oli isä.
Isä näki tietysti mielellään, että Lennart pyysi häntä ja hän suostui. Ja isä oli oikeassa. Sillä jos Anna Lennartin otti, ei hän rasittanut enää kotiansa, hänen toimeentulonsa ja olonsa olivat taatut. Ja isän silloin myöskin. Se oli pääasia nykyään. Ja siksi toisekseen aika oli jo mennä. Eikä Annasta ollut suinkaan vastenmielistä sitä ajatella. Päinvastoin, siihen mieli viime aikoina aina palasi ja sen ajatteleminen tuotti usein salaista tyydytystä ja iloa. Hänestähän nykyään koko perheen onni riippui. Ja siksi ei hänellä itsellään ollut enää mitään ratkaistavaa siinä. Ja olivathan he Lennartin kanssa olleet jo vuosia hyviä tuttuja, vaikkeivät olleet koskaan oikein puhelleet keskenään.
Siksipä nyt äkkiä tuntui oudolta. Puhe ei tahtonut sujua. Oikeastaan ei
Annalla ollutkaan puolestaan mitään sanottavaa.
Tämä on kauppa kuten maalaisten, ajatteli Anna. Eipä runollisuutta, eipä rakkautta. Kauppa, ihan niinkuin hän oli päättänyt, että hänpä kaupat teki jonkun kanssa, joka sitten ei voinut väittää menettäneensä eikä tuntea pettyvänsä. Hänpä ne teki, siksi että tehtävä oli, siksi että se oli maailman meno, siksi että siten oli hyötyä hänenkin elämästään, joka muuten kului aivan hyödytönnä.
Ja siinä sitten he saivat kuin saivatkin päätetyksi jotakin outoa, sinnepäin, että he tästälähin muka niinkuin kuuluisivat yhteen. Kuinka se lienee tapahtunut, puoliksi väkisin, puoliksi leikkien, ikäänkuin kevytmielisesti itseään työntäen. Ei itsekään siihen uskonut, ei sydämessään pysähtynyt niihin sanoihin, joita pani itsensä sanomaan. Mutta nehän olivatkin mahdottomia ihmisten välillä aina. Tuli niitä tahdikkaasti ja kylmästi käsitellä, niinkuin Anna tekikin väistyäkseen tästä tapahtumasta sopivasti pois toiseen.
Kun Lennart oli onnestansa huumaantunut ja liikutettu, ihmetytti se Annaa. Tunsiko Lennart enemmän kuin hän? Tahi mitäpä hän tunsikaan. Eipä hän muuta kuin ihmetteli, että sellainen sattumako teki käänteen hänen elämässään, sellainen vähäpätöisyys, sellaiset mitättömät sanat määräsivät kokonaan hänen elämänsä kulun. Sitä hän ei täysin tajunnut, vaikka olisi sitä itsellensä tuhannesti kerrannut. Tekikö hän väärin? Itseään kohtaan hän väärin teki, jos teki. Itsepä hän omasta elämästään vastasi. Eivätkös olleet vääriä nämä päivät, joita hän kotona toimetonna vietti, vääriä nämä vuodet, jotka hitaasti eteenpäin vierivät, väärää koko tämä elämä, jolla ei ollut mitään tarkoitusta?
Niin että hän oli menetellyt oikein, kun asian täten ratkaisi. Tiesihän nyt edes, mihin kiinteästi pyrkiä ja mitä tahtoa. Oppia toista ymmärtämään ja häntä rakastamaan. Oppia hänestä löytämään ihminen ja oppia sen ihmisen kanssa sopiutumaan.
Sopiutua? Eikö ollut siinä kaikkien pulmien ratkaisu?
Sitä oli Anna miettinyt koko eilisen iltaa ja yötä odottaessaan Alvaria kotiin. Ja kuta myöhemmäksi aika kului, sen selvemmältä ja yksinkertaisemmalta näytti se hänestä. Hän ei pyytänyt itsellensä suuria iloja. Hän päätti palkita Lennartille sen rakkauden, jota tämä tarjosi. Ja hän toivoi, ettei Lennartin koskaan tarvitseisi katua sitä, että häntä pyysi. Hänen tähtensä ei hän saanut tuntea onnettomuutta. Hän koettaisi täyttää velvollisuutensa ja koettaisi oppia rakastamaan miestänsä, olkoon hän minkälainen tahansa.