"Mitä te olette", kysyi toinen heiltä.
"Ihmisiä", sanoi Jope.
"Ha-ha-haa, hullunkurisia."
"Ja mistä te tulette? Minkälaisesta maailmasta?"
Jope kertoi. Ja he nauroivat kovasti. Sellainen maailma, että sellaisiakin oli. Ja heillä ei ollut tietoa siitä.
Heillä ei ollut tietoa siitä, sillä heillä ei ollut tietoa mistään. Heillä ei ollut ajatusta, eivätkä he mitään koskaan ajatelleet. He elivät hetkensä huvia ja iloa varten, eikä heidän iloansa mikään sumentanut.
"Viedään nämä miehet kukkaslinnaamme", sanoi yksi. "Nämä huvittavat meitä."
"Viedään, viedään", riemuitsivat toiset ja tarttuivat miesten käsiin ja johtivat heitä linnaansa.
Se oli loistavista kukkaköynnöksistä koko linna, tasainen nurmi oli sen lattiana. Siellä oli kuuma ilma, joka oli täynnä tukahuttavaa kukkatuoksua. Siellä oli pitkät ruokapöydät, täynnä hedelmiä ja kuumia juomia. Ja kun he niitä juomia joivat, ei kuuma enää kuumalta tuntunut, ja kun he niitä hedelmiä söivät, ei ajatus enää juossut. Kuin pois pyyhitty oli mielestä kaikki mennyt ja entinen elämä.
Unohtui Jopelta Liisa, unohtui koko Lapinmatka ja häneen tarttui sellainen ilo, että tanssia vain piti. Hän seppelöi itsensä ruususeppeleellä, siroitteli maahan kukkia, niinkuin keijutkin tekivät, tanssia leijaili niiden päällä, jaloillaan kukkia koskematta.