"Siellä porolauma kulkee vaaran yli."
Yhä he astuvat ja ihmettelevät. Maat ylenevät ja vaarat muuttuvat tuntureiksi ja ilma yhä ihanammaksi.
"Mistä tämä valo tänne", kysyy Jope.
"Se on auringosta, tuosta laskevasta."
Kuljetaan yhä pohjoista kohti. Edessä on korkea tunturi kuin temppeli mikä, jonka huippu kullalta hohtaa.
"Tämä on Turjantunturi", sanoo Mies. "Kohta ollaan perillä."
Jo näkevät he Turjan kodan tunturin vihertävällä rinteellä, savu nousee kodan räppänästä sinisenä viiruna ja haihtuu kirkkaaseen ilmaan. Koira istuu kodan edessä ja nuuskii ilmaa. — Sitten haukahtaa se.
Luuli Jope oltavan jo likellä, mutta näkikin sitten, että oli vielä järvi välissä. Järvi tyyni ja kirkas kuin syvä malja lepäsi autioiden ruohorantojen ympäröimänä. Miehet huutamaan Turjalle, että hakisi venheellä heitä, mutta ääni ei kantanut varmaan, koska Turjaa ei kuulu, ei näy. Sytyttävät miehet risuista nuotion rannalle merkkituleksi. Savu kohoaa kirkkaaseen ilmaan. Sen huomaa Turja, hakee noitakiikarinsa ja kiikaroipi tulijoita. Etelän miehiä ovat. Mitä asiaa näillä etelän miehillä on? Tärkeät asiat tuolla pienemmällä miehellä, lapsi kadonnut on, eikä ole löytynyt vielä.
Turja työntää veneen rannasta vesille. Soutaa etelän miesten luo.
Outo on Jopesta tämä Turja nahkapeskissään. Mustapartainen, viistosilmäinen, takkutukkainen äijä. Ja sen katse tuntuu tunkevan läpi luiden ja ydinten ja näkevän vaikka puhki maan, halki kiven.