Sielläkös vasta soitto soi, kun ilman pojat ja tyttäret löivät kultaista kiekkoa lasisilla tantereilla. Tanner helisi vain, kun kiekko kiisi taivaanrannasta taivaanrantaan. Helmeili siellä kuumat nesteet lasisista lähteistä. Niistä kun maistoi, ilmaksi keveni ja pääsi, tantereeseen jaloin koskematta, nopeasti kuin ajatus liitelemään taivaanrannasta taivaanrantaan.
Kaikkea siellä sai huvikseen tehdä ja nähdä. Yhtä vain ei. Kristallipuutarhan keskellä oli siellä aukko, siitä ei saanut alas katsoa.
"Mutta miltähän näyttäisi täältä käsin maa", sanoi Jope.
"Tuosta sen luukusta näkisi", arveli Mies.
Jo painuivat maahan ja kurkistivat.
Silloin murtui ilmalinnan tanner ja he suistuivat suin päin maahan.
Halki ilmojen he putosivat, niin että tajun vei.
Koskipa kylkeen, kun he heräsivät kovalla lattialla. Unissaan olivat he vierähtäneet porontaljalta maahan.
"Oh-hoh, jopa on nukuttukin", sanoi Mies.
"Kylläpä nukuttiinkin", sanoi Jope. "Pitäisi tästä kotiin päin jo käydä."
"Mene vain kotiin, Jope", sanoi Turja. "Siellä on lapsesi kotona jo. Eikä sillä ole hätää ollut. Jope, rakasta sinä vain lastasi aina, se tyttö sinulle vielä iloa tuottaa."